Siirry pääsisältöön

unelmista ja tavallisuudesta ja lapsuudesta


Kaiken kiireen ja kaaoksen keskellä mietin – mietin suihkussa kun se on yksi niistä harvoista paikoista joissa ehtii miettiä ja ajatella... On sunnuntai, tänään ei ehditty kirkkoon, ollaan menossa kylään ja haluun et O nukkuu ennen kun mennään ja  piti laittaa valokuvia ja syödä aamiaista ja... seli, seli. Ei se Jeesus sieltä onneksi mihinkään katoa ja on se siellä ensi viikollakin.

Mietin siis suihkussa, mietin mutsia ja mietin mua. Mietin miten musta tuli niin helvetin erilainen... jos en olis faijan näköinen epäilisin olevani vaihdokas opettaja-insinööriperheestä.  Tai ehkä se on se että mutsi on aina halunnut olla ihan mitä tahansa paitsi tavallinen ja just siksi mä en mitään halua niin kuin sitä tavallisuutta vaan... Neljäkymmenvuotiaan silmin katson äitini elämää ja mietin mitä se olis omalta elämältään halunnut. Saiko se sen mitä halusi? Vai halusko se jotain ihan muuta ja sattui saamaan mitä sai? Mä luulen että tiedän, eihän koskaan voi ihan oikeesti tietää mitä kukaan muu tuntee tai ajattelee, mutta luulen että se halus mahdollisimman kauas sieltä lähiöstä missä se syntyi, se halus jonnekin hienompaan ja parempaan... ei sillä varmaan tavoitteena ollut että sen eka mies – mun isä – oli väkivaltainen rikollinen ja toinen mies hukassa oleva alkoholisti... Molemmat suomenruotsalaisen ankkalammikon kultalusikkaperheiden kakaroita – kaksi linnakundia. Ei kai se sitä voinut haluta? Halus vaan jotain muuta kuin mihin sattui syntymään? Ainakin siitä tuli muuta, jotakin ihan muuta. Kolmas mies ei ole alkoholisti, eikä se ole rikollinenkaan... selkeästi paranneltu versio siis. Meillä on aina olleet sellaiset etäisen kohteliaat välit tän viimeisen kanssa ja mun mielestä se on nössö, ei mikään oikee mies, vaan nössö joka pistää vielä itaruutensa kaiken muun edelle, kaiken kun voi mitata rahassa tai siis säästöissä ja kustannuksina. Siitä mä oon kuitenkin onnellinen, että se – siis mutsi – on viimeinkin löytänyt rinnalleen ihmisen joka ei todennäköisesti vietä osaa ajastaan vankilassa tai kännissä jossakin ojan pohjalla, omalla tavallaan ihan kunnon mies siis.

Tää kaikkihan oli aina kulissien takana, me asuttiin kauniissa asunnossa, hyvällä alueella, mä ja broidi käytiin hyvää koulua ja oltiin kaikin puolin mallikelpoisen oloisia ihmisiä. Kun kysyttiin koulussa faijan ammattia piti miettiä mitä sanoo kun ei voinut sanoa et; ”No, tota se on vankilassa” Jos oltais asuttu jossakin muualla ja oltais näytetty joltakin muulta olis voinut sanoakin, etenkin jos 2/3 luokkakavereiden faijoista olis kanssa ollut istumassa kakkuaan ja mutsi läheisessä baarissa kaljalla. Siellä missä me oltiin, ei voinut sanoa. Mutsi vaikuttaja omalla alallaan, arvostettu ja pidetty... ei siihen imagoon sopineet rypyt.

Kun mä olin kahdeksantoista mun haave oli muuttaa Ahvenanmaalle, tehdä töitä lastentarhanopettajana ja mennä naimisiin poliisin kanssa, asua omakotitalossa ja saada kolme lasta... se olis ollut tavallisuuden huipentuma... Todellisuudessa musta tuli melkein lastentarhanopettaja joka haluu sairaanhoitajaksi - mieluummin ihan kokonaan eikä vaan melkein – ja menin naimisiin konttoristin kanssa, L itse kutsuu itseään konttoristiksi. Ainakin mun lapset kehtaa sanoa missä niitten faija on töissä vaikkei ne tiedä mitä se siellä töissä tekee, ei sen puoleen en mäkään ymmärrä mitä L töissä puuhaa, puuhaa kuitenkin ja oikeinkin kunniallisella työnantajalla. Ja äiti – siis mä – oon kotiäiti, niin kuin kaikki niitten kavereittenkin äidit. Me asutaan täällä keskiluokkaisessa lähiössä omakotitalossa ja tehdään ihan tavallisia asioita, niin ja meillä ON ne kolme lasta... aika lähellä mun unelmaa siis... Ahvenanmaa vaan vaihtui Amerikaksi ja mieskin toiseksi.

Edelleen nelikymppisenä mä en vaan ymmärrä sitä mutsin unelmaa, kai siksi kun se näyttää olevan niin erilainen kuin mun unelma. Vai oliko se sittenkin ihan sama unelma, mutta asiat meni vaan pieleen ja oli nieltävä se soppa minkä oli sattunut keittämään? Mun silmissä se halus olla jotakin hienoa ja tärkeetä, että sitä pyydetään telkkariin ja lehtihaastatteluihin ja hienoihin pippaloihin joissa on ”tärkeitä” ihmisiä. En tiedä, ehkei se koskaan halunnutkaan sitä... ehkä mä vaan luulen.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

rahat on loppu, mutta myydään volvo

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

mitä suomi ajattelee?

Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole. Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti et...

Konsensus Kari

sunnuntaina me syödään pullaa Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Vaatimattomuus kaunistaa. Suomalainen asenne elämään on kurinalainen. Kärsimyksen kautta päästään voittoon ja kurinalaisuus palkitaan. Arjen kuuluu tuntua harmaalta ja arkiselta, sillä ilman harmautta ei juhlakaan tuntuisi juhlalta. Vaikka kasvava osa suomalaisista ei tunnusta uskontoa, eroaa kirkosta ja haluaa pysyä kaukana jumalasta, varjostaa suomalaista ajattelua ja kulttuuria edelleen luterilaisuus, tietynlainen tarve itsensä rankaisemiseen, askeesiin ja kieltäytymiseen. Oli sitten kyse liiasta kivasta, liikunnasta, sokerista tai mistä tahansa mukavasta. Martta mahtuu edlleen syliin Hyvä ihminen syö puolukoita ja ruisleipää. Hyvän ihmisen lapset eivät syö sokeria, lisäaineita, väriaineita tai oikeastaan mitään muutakaan kivaa. Hyvän ihmisen lap...