Siirry pääsisältöön

norsu sukkahousuissa?

Mä mietin tänään istuessani pihalla uikkareissa ja vaan sellainen kevyt rätti kietaistuna ympärille – pareoksi sitä kai kutsutaan – mietin... en niinkään sitä miltä mä näytän vaan omaa lapsuuttani. Mietin sitä miten mutsi oli landellakin aina täydessä tällingissä ja sitä kuinka se niinä harvoina kertoina kun ei ollut, se pakeni jonkun lähestyessä sisään kiljuen et käskekää ne pois...

Älkää käsittäkö väärin, en tosiaankaan kuulu ”american hot chicks top 10” –listalle. Näytän ihan tavalliselta useamman lapsen synnyttäneeltä naiselta. Jokainen raskaus näkyy, maha on omastakin mielestä aika karsee, sellainen venynyt ja ryppyinen. Mutsi näytti mun ikäisenä todennäköisesti freesimmältä uikkareissaan, sillä oli kuitenkin takanaan vaan kaksi raskautta ja nekin kahdentoista vuoden välein. Toisen lapsen synnyttäessään se oli just täyttänyt 34. Sen ikäisenä mä en ollut synnyttänyt vielä ensimmäistäkään. Nuoret kudokset kuitenkin väistämättä palautuu paremmin kuin vanhat. Miksi se siis koki näyttävänsä siltä että sen piti piiloutua? Kuka oli saanut sen uskomaan itsestään että se on ruma? Miksi se ei osannut kantaa itseään tyylillä? Miksi sen piti piiloutua?

Sit mä ajattelin tätä asiaa lasteni kannalta. En usko että ne ajattelee mun ulkonäöstä kauheesti mitään. M:n mielestä mä oon kaunis, poikien mielestä uskoisin tässä vaiheessa olevani ennen kaikkea – äiti. En usko että mä olen arvostelun kohteena. Ehkä myöhemmin ne oppii ajattelemaan että mutsi on ryppyinen vanha pieru. Mä oon ajatellut osata kantaa ne ryppyni ylpeydellä, merkkinä eletystä elämästä. Ennen kaikkea opettaakseni lapseni suhtautumaan vanhenemiseen ja elämän jälkiin rakkaudella ja lempeydellä. Mä toivon kykeneväni omalla esimerkilläni opettamaan niille lempeyttä omaa itseään kohtaan, opettamaan että myös useamman lapsen äidit saa olla pihalla uikkareissa, silloinkin kun naapurinrouva kävelee ohitse.

Mä haluaisin myös koota valokuvasarjan tavallisesta amerikkalaisesta naisesta. Ihan kenestä vaan... siitä naisesta mun edessä kassajonossa tai siitä joka hymyilee mulle kun tilaan kahvini. M:n luokkakaverin äidistä tai ystävästä.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää