Siirry pääsisältöön

jälkimaininkeja

Soitan ja jätän viestin. Lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon. Jätän seuraavalle viestin. Selaan netin sivustoa ja lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon ja jätän viestin. Vihdoin joku vastaa. Puhun pitkään, saan muutaman nimen lisää listalleni ja toivonkipinän. Etsin koiranpentua. Saisin koiranpennun ajamalla lähimmälle Humane Societyn toimipisteelle. Saisin sen tänään. Mutta sen pitää olla oikeanlainen, meille sopiva. Samanlainen kuin Koira.

Aamulla laitoin kaikkien kolmen opettajalle sähköpostia. Kerroin viikonlopun tapahtumista ja siitä että todennäköisesti surua käsiteltäisiin myös koulussa. Lapsen surua kun ei voi laittaa hyllylle odottamaan sopivaa hetkeä.

Kolme lasta pitää kiinni elämänsyrjässä vahvasti. M:n surua on kivuliasta katsoa, ja Koiran kuolema poikii luonnollisesti kysymyksiä elämästä yleensä. M:n suru on vahvaa, se nukahtaa mun syliin Koiran panta kädessään. Se mättää jannuja turpaan ja sanoo että sillä on vaan niin paha olla. O suree omalla tavallaan, hiljaa ja läheisyyttä hakien, haen sen koulusta ja se sanoo ensimmäiseksi et oli ihan tyhmää, että kaikki tuntuu ihan tyhmältä ja mikään ei ole kivaa. K:n surun tragikoomisuudelle omistan oman kappaleensa.

K käsittelee asiaa puhumalla. K käsittelee monia asioita puhumalla, ahdistusta se käsittelee... hmmm... kyseenalaisesti. Iltapäivällä löydän yläkerrasta nahkasohvan johon on viritetty pystyyn kymmenkunta tauluneulaa, ne se sai siitä yläkerran loftin lasten piirustuksille tarkoitetusta seinätaulusta. Tiedän että sitä ahdistaa. Se puhuu loputtomasti ja tauotta. Se toistaa uudestaan ja uudestaan samoja asioita: ”Koira on kuollut. Meidän Koira kuoli. Se on kuollut, eläinlääkäri kuoletti sen. Me ostetaan uusi koira.”  Se on ensimmäinen asia minkä K kertoo jokaiselle jonka se kohtaa; ”Meidän koira on kuollut. Se kuoli. Eläinlääkäri kuoletti sen ja nyt me ostetaan uusi koira.” Olen kuullut tän hokeman varmasti satoja ellen tuhansia kertoja. Lauantaina eläinlääkäriasemalla sanoin eläinlääkärille että jannu on autisti, oli pakko sanoa koska muuten K:n mantra olis kieltämättä saattanut vaikuttaa pelottavan tunteettomalta; ”Kuoleeko se oikeesti? Kuolettaako eläinlääkäri sen? Koska se kuolee? Saanko mä nyt uuden koiran? Kuoleeko se nyt? Joko se kuoli? Viedäänkö me se kotiin kun se on kuoletettu? Miten se pääsee sinne omenalehtoon kun se on kuollut?” Se on K:n tapa käsitellä asiaa ja tuo kieltämättä pieniä mustan huumorin pilkahduksia meidän muiden elämään, K:n surun totaalinen epäsovinnaisuus.

Tiputettuani viimeisen kolmikosta koululleen istun autossa ja itken. Haluan ajaa eläinlääkäriasemalle silittämään kuollutta Koiraa. Hillitsen itseni ja ajan omalle lääkärilleni verikokeeseen. Laitan ystävälle tekstarin, pyydän kahville ja sanon ettei musta ole menemään nyt kotiin, kohtaamaan sitä ettei siellä ole ketään vastassa, ei edes peiton alla. Me istutaan kahvilla ja jutellaan kunnes on aika hakea K koulusta. K:n kanssa me ajetaan meidän omalle eläinlääkäriasemalle, kerron että Koiran voi nyt poistaa rekisteristä, se on kuollut lauantai-iltana. Ilman noita kolmea tyhjyys olis tyhjempää - pelottavaa. Nyt meillä ei onneksi ole koskaan ihan hiljaista.


Soitettuani jokaisen numeron listaltani palaan editoimaan kuvia ja kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapeuttista, editoiminen liki meditatiivista. 


Kommentit

  1. Rakkaitten menettäminen raastaa ja lisän asian raskauteen tuo se, että meillä näissä autismiperheissämme on usein mukana porukalla myös sitä tunnetiloihin juuttumista. Voi olla keskimääräistä vaikeampaa päästä asian yli ja jatkaa tavallista arkea. Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa.

    Mun autisminkirjon esikoiseni joutui kohtaamaan rakkaan isänsä menetyksen kuusi-vuotiaana ja nuorempi jannu taaperoiässä. Kyllähän pojat kovasti surivat kuten minäkin. Mutta ajan kanssa siitä toivuttiin kuitenkin. Nyt meillä on suruaika juuri äkillisesti ja yllättäin kuolleesta rakkaasta veljestäni ja koville taas ottaa. Itseäni kuitenkin helpottaa ajatus, että toivuimmehan miehenikin kuolemasta , joten kyllä tästäkin vielä noustaan.

    Voi olla, että kokemus Koiran kuolemasta ja se kuinka lapsetkin kuitenkin sitten siitä selviävät ja suru tulee laantumaan ja lieventymään, tulee auttamaan kokemuksena toipumisesta, kun joskus tulevaisuudessa hekin joutuvat kokemaan vielä suurempia menetyksiä kuten me kaikki ihmiset joudumme vielä tässä ajassa.

    Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osanotto teidän paljon suurempiin suruihin. Koiran kuolema on lapselle hyvä tapa opetella surun käsittelemistä niitä elämän suurempia suruja varten. Niin kulunut kuin se vanha sanonta onkin, on se myös totta; "aika parantaa haavat"

      Poista
    2. Kiitos Yksis. Kyllä tuo sanonta tosiaan onneksi pitää paikkansa.

      Poista
  2. Näin on, kuten edellinen kirjoittaja sanoi. Tämä suru on suurin tunnettu ja auttaa sen suuremman käsittelyä. Elämä on matka.

    VastaaPoista
  3. Osanottoni Koiran kuoleman johdosta. Rakkaan menettäminen on aina raskasta.

    Törmäsin tässä juuri Britta Teckentrupin kirjaan The Memory Tree (suom. Muistojen puu), joka käsittelee kuolemaa, surua ja sitä miten kuollut jää elämään ystäviensä muistoihin. Poikani päiväkodissa oli luettu kirjaa, joten kävin juuri lainaamassa sen, koska se oli selkeästi tehnyt poikaani suuren vaikutuksen, vaikkei aihe meille nyt ajankohtainen olekaan. Todella kaunis ja koskettava kirja, ehkä siitäkin olisi apua Koiran kuoleman käsittelyyn lapsille? Ainoa negatiivinen asia tuossa kirjassa oli eufemismin "vaipua ikiuneen" käyttäminen kuolemisen sijasta.

    http://www.amazon.com/The-Memory-Tree-Britta-Teckentrup/dp/1408326337

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, taidan heti metsästää meille tän kirjan. Meilläkin on puhuttu kuolemasta kuolemana, ikiunet ja nukkumiset kun on ihan tavallisellekin lapselle vähän häilyviä käsitteitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi