Siirry pääsisältöön

paluu yläkouluun

Ymmärrän oikein hyvin että mun tapa toimia vanhempana poikkeaa monesta muusta, eikä vähiten siksi että mulla on kaksi lasta joiden ongelmia ja haasteita olen joutunut katsomaan silmästä silmään. Kun muutaman vuoden on lueskellut monisivuisia raportteja oman kullannuppunsa haasteista, vioista ja epäkohdista, on mahdotonta enää piiloutua sen kortin taakse jossa sanotaan et; ”Mut ei meidän Sami, Kaisa, Ville, Anni...” On pakko olla rehellinen, kohdata totuus ja jatkaa siitä eteenpäin.

Olin helpottunut kun tytön isä laittoi eilen illalla mulle sähköpostia ja kysyi voitaisko me tavata; ”Tottakai voidaan! Mielellään!” Aamusta hoidin laumani kouluihin ja ajoin nurkan Starbucksiin juttelemaan. Yöllä makasin valveilla ja mietin mitä haluan sanoa.
 
Kahvilassa mua odotti tytön isä. Ei äitiä, vain isä. Äiti toki puhuu huonosti englantia, mutta silti – vain isä. Toisaalta äiti on kuitenkin se jolle olen puhunut M:n autismista, hänen lapsensa ahdistuksesta ja niin monesta muusta. Äidin kanssa olen ollut yhdessä jos toisessa komiteassa, hoitanut lasten kouluasioita. Sen äidin kanssa selvittelin  taannoin hiuspantajupakkaa – mahdollisuus puhua tilanteesta. Se äiti ajoi mut ja O:n akvaarioretkellä bussipysäkille – mahdollisuus puhua. Se äiti kysyi tiedänkö hyvää lastenpsykologia – mahdollisuus puhua. Se äiti jonka kanssa me ollaan puhuttu yhdessä vanhemmuuden vaikeudesta – mahdollisuus puhua. Oishan mun pitänyt tajuta – en tajunnut.

No, kahvilassa oli kalpea isä. Toivotin huomenet, kieltäydyin kahvista ja pyysin saada puhua ensin. Kerroin M:n diagnoosista, kerroin meidän terapiaputkesta, yhteistyöstä koulun kanssa. Kerroin lapsesta joka vielä nelivuotiaana oppi ja unohti sanoja, lapsesta joka oppi puhumaan telkkarisarjojen vuorosanoin. Kerroin meidän matkasta. Kerroin että osaan arvata mitä on tapahtunut ja kerroin oman näkemykseni tilanteesta. Lähdin liikkeelle siitä että ymmärrän paremmin kuin hyvin heidän tyttärensä reaktiota, tiedostanhan oman lapseni todellisuuden.

Isä istui hijaa ja sanoi lopulta että aika tarkkaan sanoin sen mitä hän oli ajatellut sanoa. Me juteltiin pitkään ja isä kiitti useaan kertaan keskustelun aavaamisesta, siitä että ymmärsin hänen lastaan ja perhettään. Totesi vielä lopuksi miten helpottunut hän on siitä että meillä on avoin keskusteluyhteys. Mäkin olin helpottunut, helpottunut ja kiitollinen siitä että tulin kuulluksi. Ulos kävellessä isä sanoi vielä että tästä on hyvä jatkaa.


Illalla huomasin ohimennen naamiksessa että äiti oli poistanut mut ystävistään. Oikeesti? Hetken koin jonkinlaista primitiivistä kiukkua. Sit mua nauratti. Lopulta kirjoitin anteeksipyynnön sähköpostiin ja totesin että ehkä meidän naapureina pitäis kuitenkin kyetä edes asiallisiin väleihin, näenhän mä niitten etuoven omalta etuoveltani. Miten ihmeessä kahden seitsemänvuotiaan väleistä tuli yläkouluikäisten draamaa?



Kommentit

  1. Nyt mun täytyy sanoa, että tipahdin täydellisesti kärryiltä. Täydellisesti. Onko siinä perheessä siis vanhempien välillä hmm epäselvyyksiä?
    Oisko muuten koululta mitään sanottavaa tohon? Mun mielestä toi lastenvälinen kuulostaa ihan juuri sellaiselta, mitä tuon ikäisillä on, mutta sit sitä on lähdetty setvimään aikuisten maailman - tai just kuten sanot, yläkouluikäisten - lähtökohdista. (Mutta tää nyt tälleen, kun ei täältä etäältä voi varmasti sanoa suuntaan tai toiseen mitään.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvaa, niin minäkin. Siis tipahdin kärryiltä. Mun mielestä kun jos tässä nyt tarttis hakemalla hakea uhria, niin mä voisin kokea että ne on olleet kohtuuttomia mun lapsen kohdalla, mutta en tosiaankan ymmärrä miten siitä mutsista nyt tuli joku marttyyri.

      Lastenväliset jutut on lastenvälisiä juttuja ja kaikkihan ne vielä tossaiässä opettelee sosiaalisiataitoja ja hakee rajojaan. Koulu on suhtautunut mun mielestä tähän just niin kuin pitääkin, M:n kanssa on juteltu ja sitä ohjataan leikkimään toisten lasten kanssa.

      Poista
  2. Voi harmi. Sitä aina välillä hämmästyy itsekin ihmisten yksisilmäisyyttä. Ja voihan se olla, ettei tässäkään perheessä molemmat vanhemmat edusta täysin samaa näkökulmaa asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin varmaan ja tässähän on tehty kärpäsestä aivan totaalinen härkänen.

      Poista
  3. Sä hoisit homman mallikkaasti! Se tytön isäkin kuulosti ihan ok-tyypiltä. Mutta mikä ihme sankaritar se tytön äiti oikein on...ja mitä järkeä ja tolkkua oli poistaa teidän välinen facebook-ystävyys! Liekö tytön äidillä itsellään joitain autismin piirteitä 8joita ei itsessään tiedosta tai myönnä) tai muuta ongelmaa, kun ei tunnu kommunikaatio hänellä sujuvan. Tsemppiä sulle Yksis!

    T: Tiinuli

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi