Siirry pääsisältöön

meillä on juhlat



Tänään on lokakuun ensimmäinen päivä. Olen ollut laiskanlainen valokuvaaja ja kuvia on vain nelisensataa... niistä perkaan päivän kuvat, ehkä huomenna. Tämä päivä on ollut toisenlainen. Ei sellainen kuin ajattelin. Ei yhtään sellainen.

Tai alkoi se ihan tavallisena. Ajoin lapset kouluun. Tapasin hyvän ystävän aamukahvilla. Me puhuttiin lapsista ja koirista ja lapsista ja koirista. Me juotiin paljon kahvia ja puhuttiin vielä enemmän. Naurettiin ja puhuttiin. Ajoin kotiin. Varasin matkalla lastenlääkärin, kävin ruokakaupassa ja istuin kotona koneelle. Luin postit, vastasin tärkeimpiin. Kirjoitin pitkän tekstin ja jätin sen toistaiseksi julkaisematta. Julkaisen – ehkä – joskus.

Laitoin vielä yhden sähköpostin. Mietin kauan miten sen kirjoitan ja lähetänkö lainkaan. Lähetin kuitenkin. Sain vastauksen muutamassa minuutissa ja siitä alkoi kierre. Soitin ensin Freddelle. Laitoinn tekstarin ystävälle. Soitin seuraavalle ystävälle. Juoksin pihalle kuuluttamaan naapurille.

Sain töitä. Oikeastaan sain enemmän kuin töitä. Sain unelmien työpaikan. Sen jonka itse löysin, itse hain, itse. Ihan itse. Sen jonka halusin ihan oikeasti. Haastattelussa vertasin itseäni elokuvan ”Pursuit of Happiness” päähenkilöön, siihen joka haluaa työpaikan vaikka ehkä näyttää siihen sopimattomalta. Sain sen työpaikan.

Iltapäivän täytin kaavakkeita. Rikosrekisteri. Verotiedot. Tausta. Kulkukorttikaavakkeeseen mahtui kerrankin kaikki kolme autoa. Lokakuun 12. aloitan yhdessä osavaltiomme arvostetuimmassa yksityisssairaalassa ”rikkaitten sairaalassa” hengityselinsairauksien ja akuuttilääketieteen klinikalla potilaskoordinaattorina. Meidän klinikan lääkärit työskentelee teho-osastolla (ICU), sydänvalvontaosastolla (CCU) ja hengityselinsairauksien (pulmonologia) osastolla.

Tää on ehkä maailman paras ja mielenkiintoisin työ. Enempää en olis voinut haluta. Työaika on maanantaista perjantaihin kahdeksasta viiteen. Klinikka on kiinni viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Huikeeta.


Fredde toi tullessaan pullon shampanjaa ja prinsessatortun. Me käytiin lauman kanssa kaupassa ostamassa vähän sitä sun tätä. Varasin ajan stylistille, tarvitsen työvaatteita toimistotyöhön. Tänään meillä on juhlat. 




Kommentit

  1. Onnittelut! Hienoa, että iltaisin ja viikonloppuisin ei ole töitä! Miksi työ kestää 9 tuntia eikä 8? Onko noin pitkä kokopäivätyöaika teillä päin normi tai tavallista ainakin? Suomessahan kokopäivätyöt kestää yleensä kahdeksasta neljään.

    -Minttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Suomessa, ainakin silloin joskus, kokopäivätyö oli 37,5 tuntia viikossa kun täällä se on 40. Päivään sisältyy puolen tunnin palkaton ruokatunti ja kaksi palkallista taukoa :)

      Poista
  2. Paljon onnea! Hienoa kun unelmat käy toteen!

    VastaaPoista
  3. Hieno uutinen! Paljon onnea :) Kuulostaa aivan mahtavalta

    VastaaPoista
  4. Upeeta!!!! Onnea!!!!!
    Annika

    VastaaPoista
  5. Paljon onnea! Kuulostaa kyllä aika haastavalta yhtälöltä noin pitkien työpäivien ja kolmen paljon huomiota tarvitsevan koululaisen yhteensovittaminen, mutta toivottavasti löydät siihen hyvät ratkaisut.

    Kepa

    VastaaPoista
  6. Oih, ONNEA! Valtavan hieno uutinen! Oot siis jakkupukunainen, et sairaalavaatteissa? Mitä sun työnkuva käytännössä on? Tapaatko potilaita vai henkilökuntaa? Miten pysyvä työsuhde tämä nyt on? Vakkaripaikka? (Ja ne hyvä vakuutukset?)

    VastaaPoista
  7. Suuret onnittelut!!!! Niin jännää :)

    VastaaPoista
  8. luin vasta nyt; ihan valtavan suuret onnittelut!

    VastaaPoista
  9. Oikein paljon onnea! t. vakkarilukija :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi