Siirry pääsisältöön

kynttilän valossa


Me syödään aamiasta kynttilän valossa, ekaa kertaa tänä ”syksynä”. Onhan aamukin joo aikainen, mutta aikainen se on ollut muinakin aamuina ja tänään oli ensimmäistä kertaa oikea valo kynttilälle – pimeetä siis. Mulla on jo vuosia – vuosikymmeniä - ollut tapa sytyttää kynttilä pimeinä syys- ja talviaamuina luomaan ajatuksen lämmöstä aamiaispöytään ja lapsetkin on kasvaneet tähän. Aamukahvi maistuu NIIN paljon paremmalta kynttilän valossa.

Tavattiin eilen lasten kanssa Doris ja Gabriella pitkästä aikaa, sovittiin samalla että lapset menee sinne yökylään syyskuun puolivälissä. Doris on enkeli, ainoa jolla on riittävästi rohkeutta ottaa tämä lauma kotiinsa yön yli tai viikonlopuksi... Toiset ihmiset vaan rakastaa pieniä lapsia, Doriksella on neljä lasta, nuorin on vaan jo kahdeksan, meidän lapset kuulemma täyttää sen pienen lapsen kaipuun – varmasti.

Nyt on sit kovat suunnitelmat mitä halutaan tehdä, kun saadaan 24 tuntia ilman lapsia... mihin ravintolaan syömään? Minne aamiaiselle? Mitä tehdään päivällä? Mukavia, ihania ajatuksia ja suunnitelmia. Se että lapset on yön yli hoidossa tai edes päivän tai illan nousee arvoon arvaamattomaan silloin kun niitä normisittereitä – mummeja, kummeja, siskoja, veljiä, setiä ja tätejä – ei ole. Kun ei ole ketään jonka ”kuuluis” hoitaa lapsia ja nämä tilaisuudet perustuvat a)rahaan – palkattu sitteri b)ihmisten hyvään tahtoon – Doris. Onneksi on ne vaihtoehdot ja onneksi on ihmisillä hyvä tahto. Kaukana ollaan kuitenkin näistä lapset menee joka toinen viikonloppu mummilaan systeemeistä – ei mene. Menee ehkä kerran tai kaksi vuodessa... tämä on meillä toinen kerta lasten syntymän jälkeen kun vietetään yö ilman lapsia... pitänee siis loihtia ne turkistaljat, kynttilät ja takkatulet esiin.

Odotan – innoissani!


Kommentit

  1. Ihanaa että pääsette L:n kanssa viettään laatuaikaa <3!
    Muruset

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi