Siirry pääsisältöön

mennäkö vai eikö mennä?


Tässä mä taas istun ja mietin tätä ikuisuuskysymyksesksi muodustumassa olevaa kouluasiaa... aloitanko vaiko lykkäänkö? Nyt just jos olis pakko päättää niin lykkäisin... kaikki ne kysymykset miten mä meinaan jaksaa puristaa ja missä välissä lukea ja kirjoittaa ja treenata ja miettiä – hyviä kysymyksiä, alkaa mennä pupu pöksyyn ja sanoa että odotetaan, aloitetaan tammikuussa. Mä vaan niin hirveen kamalan kauheesti pelkään, että tammikuussa on jo seuraava syy ja seuraavana syksynä sitä seuraava syy... mä en halua et tää jaa haaveeksi, mä haluan tätä – aikuisten oikeasti! Tammikuussa voin vaan ottaa lastenvahdin viihdyttämään poikia, jotta voin lukea ja kirjoittaa ja harjoitella ja miettiä, nyt en voi. Tuijotan mun kalenteria ja mietin ja pohdin – tekee mieli lykätä ja paeta, ei tee mieli aloittaa, pelottaa etten jaksa.

Suomikouluunkin pitäis valmistautua, se ei onneksi ole niin kovin iso asia, mutta kyllä se syksy pitäisi sentään jäsentää ja miettiä ja sen tunnin rakenne, miten mennään, millä lauluilla, millä leikeillä, millä... Ihanaa on silti päästä opettamaan. Ihanaa päästä tekemään jotakin muuta, edes kahdesti kuukaudessa, edes Suomikoulussa. Tunsin alkavaa tehokkuutta vastatessani opekokousmeiliin, mä alan ehkä löytää jostakin sisältäni sen pitkään lomailleen opettajan. Silmäilen yhtä lasta vaille täyttä ryhmääni, yksitoista 0-2 vuotiasta, ja innostun.

M:n sosiaalistentaitojen syksyn aikataulu tuli ja aika lähellä oli etten kapsahtanut sen ohjaajan kaulaan kun saatiin aika keskiviikolle, suoraan toimintaterapian perään... yks ajokeikka vähemmän ja keskiviikkona saatiin vähän hitaampi aamu poikain kanssa. L heittää sen työmatkalla toimintaterapiaan ja terapeutti siirtää sosiaalisten taitojen ryhmäohjaajalle ja mä noukin sen klinikalta vasta vähän vaille kymmenen. Maanantaisin sillä on puheterapia ja toimintaterapia syksyllä samaan tyyliin, mikä poistaa meiltä kokonaan nää katastrofaaliset lähdöt... vähän vaille ysi ON paha ja vähän vaille kymppi on NIIN paljon PAREMPI!  Seitsemän viikoittaista aikaa, mutta ”vaan” viis keikkaa ja psykologi päälle, tästähän tulee suorastaan helppoa! Vielä kun se M:n koulunalkamisen päivä selviäisi...

M lämmittelee mun fleecessä. Oikeesti jalkaan riittäis pelkkä laastari, mutta silloin ei pysty kävelemään. 



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi22. elokuuta 2012 klo 9.46

    Höpsis! Minä ainakin jäisin hyvillä mielin nautiskelemaan syksystä ja ottaisin uusilla voimilla uudet haasteet vastaan tammikuussa. Ei sitä ennen mitään uusia esteitä tule, koska se olisi jo ironista ;) (ja Kohtalo, tämä ei ollut haaste!)

    Kyllä sinä ne unelmasi saat täytettyä, jaksa uskoa! Tämä aika on lyhyt pyrähdys vain. Mukavaa loppuviikkoa!

    -TP

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää