lääkäriviikot

Kaiken muun mukavan lisäksi tällä viikolla on kulutettu aikaa lääkäreiden odotushuoneissa... keuhkospesialisti, hematologi ja kardiologi.

90 minuuttia

Siellä keuhkotyypillä istuin tiistaina aamutuimaan kahden lapsen kanssa – sähköjänis oli L:n mukana töissä – ja lopputulemana oli nippu uusia testejä ja hengitystä avaavaa kokeeksi... se halus tutkia keuhkojen toimintaa parissakin eri tilanteessa ja eri vinkkelistä ja lisäksi ultran mun sydämestä. Tällä kertaa katsellaan oikeeta kammiota ja sen mahdollista vajaatoimintaa. Varaan siis lastenhoitajan sille päivälle. Lisäksi se pohti jo kaiken maailman muitakin testejä joita en vielä halua edes ajatella.

60 minuuttia

Eilen iltapäivästä olin hematologilla kaikkien kolmen kanssa – VIRHE! Ennen kaikkea se ajankohta oli virhe. Viedä nyt kolme lasta loppuiltapäivästä onkologian klinikalle lääkärin konsultaatioon... hullu olen!!!! No, kivasti saatiin joku neukkaria muistuttava tila ja ajatus oli tosi kaunis, MUTTA sen pöydän ympäri oli tosi kivaa juosta kirkuen samaan aikaan kun mä yritän sitten keskustella lääkärin kanssa mun tulevaisuudesta. Päällimmäisenä jäi mieleen että lääkitys jatkuu mun lopun elämää ja saan siis laukata verikokeessa säännöllisesti seuraavat 40+ vuotta, jos nyt en satu potkaisemaan tyhjää ennenaikaisesti.  Jos oikein onni potkasee ei tarvitse ottaa kuin neljä verikoetta vuodessa, tällä hetkellä pysytään tässä 1-2 viikon välissä. Toinen asia joka jäi mieleen oli se pieni mahdollisuus ettei se lääke toimikaan oikein ja joudun pistämään loppuelämäni – ei kivaa, siis oikeesti aika syvältä. Parempi kuitenkin kuin massiivinen keuhkoveritulppa ja kuolema. Niin, ja se halus lähettää mut antikoagulaatioklinikan seurattavaksi.

120 minuuttia

Tänään oli viikon viimeinen koitos kardiologilla... kiva lääkäri, mutta sen vastaanotolla vierähtää aina tunti jos toinenkin... tänään ”vaan” kaksi. Toisaalta jos se respan tyttö puhui totta niin äijä vastaanottaa potilaita täysin mielivaltaisesti ja sillä saattaa olla jopa 20 potilasta 2 tunnin sisällä. Tämä ei siis tarkoita ripeitä juttutuokioita, vaan jokaisen potilaan kanssa vietetään kuitenkin se tarvittava aika, eli ne aikataulut venyy ja paukkuu ja ihmiset istuu ja odottaa ja odottaa ja odottaa... L kiltisti otti pojat ja mulla oli mukana ahdistunut ja totaalisen ylikierroksilla käyvä M. Kun ne käski mut siihen kaapuun EKGtä varten M:lla hirtti kiinni ekan kerran kun se hetken kuvitteli et mä joudun taas sairaalaan. Mua taas otti päähän että ne edelleen halus sen EKGn vaikka mun sydämessä ei ole mitään vikaa tällä tietämää. Loppuaika M:lla kului mua ja lääkäriä keskeytellessä ja pitkin seiniä hyppiessä – kirjaimellisesti.  Lääkearvot oli taas päin peetä ja annosta nostettiin nyt 15mg:n... se on aika iso annos tätä ainetta ja niinpä hänkin mietti että olenko mahdollisesti resistentti kyseiselle aineelle kun oireitakin edelleen on. Hänen näkemyksensä siitä sydänultrasta oli se että jos sellainen tehdään, haluaa hän että se tehdään hänen vastaanotollaan – selvä – oli kuitenkin sitä mieltä että ehkä se on tosiaan ihan hyvä tehdä. Sopii mulle. 

Antikoagulaatioklinikalle se viittas kintaallaan ja halus mut jatkossakin vastaanotolleen... En tiedä – kaikki kai käy – olispahan mulla oma kardiologi jos tulee jatkossa tarvetta... Lääkärit on kyllä noin yleensä vähän hämmentyneitä kun sanon että se ns. hoitava lääkäri on kardiologi ja varmistavat vielä että eihän mun sydämessä mitään vikaa ole? Joo ei oo, tää vaan haluaa mua hoitaa kun sattui olemaan päivystävä kardiologi silloin kun jouduin sairaalaan ja ne luuli et se on mun sydän ja... who knows mitä näitten taiteilijoitten päässä liikkuu ja kaikki haluaa tietysti päteä toistensa päälle, ihan kuin telkkarissa.

Hematologin huoli tässä kuviossa oli se, että hukun sydänpraktiikassa epäpotilaana jonnekin epäosastolle. Samasta syystä hematologi ei halunnut mua syöpäpraktiikkansa potilaaksi, kun hukkuisin sielläkin jonnekin epäkategoriaan.

10 minuuttia

Ilalla ne vielä soitti sieltä antikoagulaatioklinikalta ja nyt mä meen sinne ens keskiviikkona JOS en peruuta sitä aikaa... en mä tiedä mitä tässä pitäis tehdä. Yks haluaa yhtä ja toinen toista ja jonkun pitäis tätä seurata. Toinen ongelma on se että täällä yksityisenterveydenhuollon ihmemaassa kaksi lääkäriä toimii yhdessä sairaalassa ja se kolmas toisessa, se joka halus mut sinne oman sairaalansa antikoagulaatioklinikalle... mikä olis järkevintä? Pitäiskö itse ilmoittautua sen toisen sairaalan antikoagulaatioklinikalle vai? Mistä mä tiedän? Miks mun pitää aina tietää? On hetkiä jolloin olis paljon kivempaa olla suomalaisen ylhäältäsanellun terveydenhuollon piirissä... tekis mitä käsketään, ei tarttis itse päättää. Täällä pitää KAIKKI päättää ihan itse.

Ja sit multa kysytään miksi en jaksa mennä lääkäriin esittelemään kipeää rannetta kun järki sanoo että se on pelkkä rasitusvamma noitten mastodonttien takapuolien pesemisestä. En jaksa, saan käydä lääkäreissä ihan tarpeeksi muutenkin.