rinnakkaiset todellisuudet

Mua odotti aamulla sähköpostissa kirje mutsilta. Mä osasinkin odottaa jotakin tällaista kun se eilen ei vastannut puhelimeen kun M sille soitti, ja mäkin siinä sivussa tietty... vaikka mä en antanut sen pilata mun riemukasta sunnuntaiaamua on mun kuitenkin tavalla tai toisella ruodittava tätä asiaa. Normaalisti kirjeeseen tietysti vastataan kirjeellä tai soitetaan tai... mutta tässä kirjeessä tähdennettiin ettei kyse ollut keskustelunavauksesta vaan yksipuolisesta omien kokemusten erittelystä tai ehkä ennemminkin mun kokemusten mitätöimisestä. Fair enough... kirjoitan ajatukseni siis päiväkirjaani.

Mun ensimmäinen reaktio oli nauraa, niin posketon se kirje oli alkaen aloituksesta jossa mutsi oli nähnyt unta jossa kuolema oli pyytänyt sitä deitille ja sen jälkeen hän oli alkanut miettimään ja päätti kirjoittaa mulle kuinka kamala lapsi mä olen - kiitos!

Elämä on aina subjektiivista ja meillä jokaisella on siitä oma kokemuksemme ja usein käy niin ettei ne kokemukset kohtaa toisiaan, yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Toinen näkee ruusut ja toinen ne ruusujen piikit. Mitä mutsiin tulee musta tuntuu, että me ollaan eletty jossakin rinnakkaisissa todellisuuksissa tai sit me ei vaan puhuta samaa kieltä, ei lainkaan – ja se taas saa mut miettimään että kannattaako tätä enää jatkaa... jos molemmat vain loukkaa toisiaan niin eikö silloin kannata antaa periksi ja todeta että ehkä on parempi näin, annetaan olla. Keskity sinä äiti poikaasi, minä keskityn nyt omaan perheeseeni.

Oliko mun lapsuus kokonaisvaltaisen onneton? Ei. Onko lapset pärjänneet vastaavanlaisissa perheissä? Varmasti? Onko mulla yhtään hyvää ja ihanaa lapsuusmuistoa? Montakin. Tunsinko olevani hyväksytty ja rakastettu ilman ehtoja? En. Mä kasvoin ilmapiirissä jossa kaikkea leimasi suorittaminen, suoriutuminen ja pelko. Mun piti olla tietynlainen ja mahtua tiettyyn muottiin ja minähän mahduin, mutsi oli tyytyväinen ja sen ystävät ihaili meidän ihanaa suhdetta. Mä oli pikkuvanha ja viihdyin aikuisten seurassa, oli kivaa kyläillä mutsin ystävien luona ja kuunnella kun ne jutteli, pienempänä halusin mukaan, isompana en uskaltanut tehdä muutakaan kuin mennä mukaan. Mä pelkäsin, pelkäsin että se suuttuu ja se pelko väritti mun jokaista liikettä. Mutsin viha oli armotonta ja niin se on vieläkin, mä olen vaan vähitellen oppinut pyyhkimään sen myrkyn pois itsestäni.

Kun mä olin kuusitoista, mä lähdin viettämään iltaa mun hyvän ystävän kanssa. Halusin mennä Espalle niin kuin kaikki muutkin teki, mä en saanut sinne mennä ja valehtelin. Me juotiin ensin pullo viiniä puokkiin ja sen jälkeen mun ystävän faijan konjakit – edelleen, tänä päivänäkään en juo mitään konjakkiin vivahtavaakaan – jossakin vaiheessa yötä saavuin kotiin, myöhässä, ympäripäissäni, vaatteet oksennuksessa... hohdokas ilta. Mutsi oli ovella vastassa ja ansaitusti raivona, käski mut nukkumaan ja ilmoitti et aamulla puhutaan. En taitanut uskaltaa edes sammua kun niin pelkäsin aamua. Seuraavana päivänä mutsi sanoi mulle että jos tämä koskaan enää toistuu hän heittää mut pihalle, en epäillyt hetkeäkään... se ei toistunut – ikinä. En uskaltanut mennä luokkabileisiin, en mennyt vanhojenpäivänbileisiin, en penkkareihin, en mihinkään – en uskaltanut. Olisin halunnut olla samanlainen kuin muut, juhlia ja opetella elämistä, käydä ravintolassa väärillä papereilla – en uskaltanut. Tehokas kasvatusmenetelmä, tavallaan... toimiva ainakin, minä pelkäsin, minä tottelin.

Kun mä halusin muuttaa pois kotoa, opiskelupaikan saatuani, keräsin rohkeutta useamman päivän ennen kuin uskalsin ehdottaas sitä mutsille ja olin onnellisen hämmentynyt kun sillä ei ollut mitään sitä vastaan. Kuin pehmitykseksi lupasin kyllä edelleen käydä perjentaisin siivoamassa... se siivoaminen loppui vasta kun tapasin L:n ja L sanoi mun puolesta mutsille että ehkä se vois siivota itse oman kotinsa. Mutsi hankki siivoojan.

Teini-ikäisenä ja vähän aiemminkin mä häpesin mun perhettä. Mä häpesin sitä että mun isäpuoli oli alkoholisti. Mä häpesin ja pelkäsin kun se toi juopporemppansa meille, mä inhosin sen kavereita, muita juoppoja. Mä häpesin sitä että meillä kävi vuoroin poliisi ja ulosottomies ovella. Ei se ollut kovin auvoista lapsuutta ja nuoruutta, olisin halunnut muuta – niin varmasti mutsikin. Mutsi piti kulissia pystyssä, meillä on kaikki hyvin ja elämä ihanaa, koskaan ei saa kenellekään kertoa mitään muuta.

Kuten mutsi kirjoittikin, meillä kaikilla on kaikenlaisia kokemuksia lapsuudesta, hyviä ja huonoja ja monesti niitä kokemuksia pystyy aikuisena katsomaan etäämmältä ja näkemään syy-seuraussuhteita. Näin mullakin. Mä ymmärrän miksi moni asia oli niin kuin oli ja miksi monet asiat tapahtuivat niin kuin tapahtui. Mä ymmärrän että vanhempana mutsi halus pitää mut turvassa ja pelko ja alistaminen olivat siihen tehokkaita keinoja. Ei mua koskaan kukaan fyysisesti siis uhkaillut, siitä mutsi oli ylpeä, henkinen väkivalta voi vaan olla niin monin verroin pahempaa. Vihaanko mä äitiäni niin kuin se kirjeessään väittää? En, viha on kuluttava tunne ja se ei kannata. Ei mun tarvitse vihata. Mä en vaan ymmärrä, mä en edelleenkään ymmärrä miksi se toimi niin kuin toimi, tai siis ymmärrän ja en ymmärrä – ennen kaikkea en vielä nelikymppisenäkään pysty sitä hyväksymään. Miksi joku haluaisi alistaa omaa lastaan?

Se että mun subjektiivinen kokemukseni eroaa äitini kokemuksesta ei tee minusta valehtelijaa. Se ettei hän muista sitä mansikkainsidenttiä on ymmärrettävää, se nyt oli vaan lausahdus muitten joukossa. Mä kuitenkin muistan sen vallan hyvin. Se ettei se muista mitään muutakaan on pelottavaa, se ei muista mitään niistä asioista jotka on tapahtuneet niin että L:kin ne muistaa – mä valehtelen... Mä muistan miten me istuttiin Kellokoskella perheterapeutilla ja mutsi syytti mua valehtelijaksi. Mä muistan miten se syytti mua valehtelijaksi mun omahoitajalle ja mä muistan miten se sanoi hoitavalle lääkärille, että mä esitän anoreksiaa saadakseni huomiota... kyllä mä vaan aika huomiohakuinen sitten olen.

Niin tai näin meillä on ne kaksi rinnakkaista todellisuutta ja alan kallistua siihen mitä L aina sanoo, vahingollisista ihmissuhteista ei kannata pitää kiinni kynsin hampain. Mä olen yrittänyt koska se on mun äiti.