Siirry pääsisältöön

sateen kastelemat ajatukset


Sataa ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun alun ja silloin se oli ukkoskuuro, nyt ihan oikea vesisade, sellainen tasainen tihku... M pukeutui säänmukaisesti ja lähti toimintaterapiaan ja ABA:an kumppareissa ja sadetakissa, mä olisin kyllä laskenut sen ilmankin. Pienessä tytössä jolla on shortsit ja kumpparit on jotain hellyyttävää, jotain rutistettavan suloista.

Jos olis lauantaiaamu lähtisin lenkille tohon pehmeään sateeseen, se tuoksuu taivaalliselta pitkän kuivan kauden jälkeen. Marraskuussa mä tiedän että kiroan sen saman sateen kun rattaat on märät ja sateessa pakkaan lapsia autoon ja pois autosta ja kaikkialla on vettä. Nyt se tuntuu hyvältä.

Pitäis loikkia suihkuun ja hyödyntää tää aamu ilman M:aa, käydä kaupassa ja ehkä vaikka ajaa sinne kouluunkin... tässä on vaan niin mukavaa istuskella yöpaidassa ja siinä iänikuisen vanhassa fleecessä, siemailla kahvia ja tuumailla. Kai se on toi sade joka saa mut muumioitumaan tähän keittiön pöydän ääreen. Ryhmädynamiikan sääntöjen mukaisesti pojat leikkii rauhassa ja välillä vähän vilkuilee telkkaria, ei sitä tavanomaista huutoa ja riitaa ja rähinää mikä kuuluu silloin kun kaikki kolme on paikalla.

On kaikenlaisia ideoita... pitäiskö aina kerran kuukaudessa valokuvata yksi päivä? Pitäiskö teidät lukijat viedä valokuvakierrokselle meidän kodista? Eniten mä ehkä mietin M:aa... uuden blogin aihe ei ole autismi, mutta meidän perheellä ON ikioma autisti – ihana sellainen. Mitä kirjoitan siitä, kai mä kirjoitan niin kuin ennenkin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja ne pojat, sähköjänis ja sen rauhallisempi puolisko... musta tuntuu että sähköjäniksen korvat toimii paremmin kuin ennen, mä toivon että mä oon oikeessa, mä toivon että ne toimii ja että se on vaan ihan tavallinen keskimääräistä vilkkaampi poika. O on vihdoinkin oppinut menemään portaat ihan itse, se pitää kahdella kädellä kiinni seinästä ja kiipeää hitaasti ja varmasti, molempiin suuntiin ja mun sydän on täynnä ylpeyttä – kaikkein eniten siitä että mä näen miten tyytyväinen ja ylpeä se on, ihan itse.

Mun ihanat lapset, mun ihana perhe... ja iltapäivällä mä tiedän et oon valmis lähettämään kaikki kolme sisäoppilaitokseen. Sellaista se vaan on, äidin elämä.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää