Siirry pääsisältöön

sateen kastelemat ajatukset


Sataa ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun alun ja silloin se oli ukkoskuuro, nyt ihan oikea vesisade, sellainen tasainen tihku... M pukeutui säänmukaisesti ja lähti toimintaterapiaan ja ABA:an kumppareissa ja sadetakissa, mä olisin kyllä laskenut sen ilmankin. Pienessä tytössä jolla on shortsit ja kumpparit on jotain hellyyttävää, jotain rutistettavan suloista.

Jos olis lauantaiaamu lähtisin lenkille tohon pehmeään sateeseen, se tuoksuu taivaalliselta pitkän kuivan kauden jälkeen. Marraskuussa mä tiedän että kiroan sen saman sateen kun rattaat on märät ja sateessa pakkaan lapsia autoon ja pois autosta ja kaikkialla on vettä. Nyt se tuntuu hyvältä.

Pitäis loikkia suihkuun ja hyödyntää tää aamu ilman M:aa, käydä kaupassa ja ehkä vaikka ajaa sinne kouluunkin... tässä on vaan niin mukavaa istuskella yöpaidassa ja siinä iänikuisen vanhassa fleecessä, siemailla kahvia ja tuumailla. Kai se on toi sade joka saa mut muumioitumaan tähän keittiön pöydän ääreen. Ryhmädynamiikan sääntöjen mukaisesti pojat leikkii rauhassa ja välillä vähän vilkuilee telkkaria, ei sitä tavanomaista huutoa ja riitaa ja rähinää mikä kuuluu silloin kun kaikki kolme on paikalla.

On kaikenlaisia ideoita... pitäiskö aina kerran kuukaudessa valokuvata yksi päivä? Pitäiskö teidät lukijat viedä valokuvakierrokselle meidän kodista? Eniten mä ehkä mietin M:aa... uuden blogin aihe ei ole autismi, mutta meidän perheellä ON ikioma autisti – ihana sellainen. Mitä kirjoitan siitä, kai mä kirjoitan niin kuin ennenkin, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja ne pojat, sähköjänis ja sen rauhallisempi puolisko... musta tuntuu että sähköjäniksen korvat toimii paremmin kuin ennen, mä toivon että mä oon oikeessa, mä toivon että ne toimii ja että se on vaan ihan tavallinen keskimääräistä vilkkaampi poika. O on vihdoinkin oppinut menemään portaat ihan itse, se pitää kahdella kädellä kiinni seinästä ja kiipeää hitaasti ja varmasti, molempiin suuntiin ja mun sydän on täynnä ylpeyttä – kaikkein eniten siitä että mä näen miten tyytyväinen ja ylpeä se on, ihan itse.

Mun ihanat lapset, mun ihana perhe... ja iltapäivällä mä tiedän et oon valmis lähettämään kaikki kolme sisäoppilaitokseen. Sellaista se vaan on, äidin elämä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi