Siirry pääsisältöön

kysymyksiä, pieniä ja suuria...


Meillä oli lasten kanssa loppujen lopuksi tosi mukava aamu vaikka mua vähän jännittikin. Haettiin M terapiasta, ajettiin kauppaan ja kaupassa itkuinen ja väsynyt M sanoi olevansa nälkäinen... muitten ostosten lomassa kärryyn myös lounas ja siinä kaupan – sangen viihtyisässä, oikeesti – kahvilassa istuttiin varmaan tunnin verran. Lapset söi, mä join kahvia ja juteltiin niitä näitä... variksia, koiria, omenasoseita. Kotiin ajellessa koukattiin vielä puiston kautta... K opettelee kiipeilemään kiipeilytelineessä, O ponnekkaasti yrittää perässä vaikka mä nään, että sitä pelottaa niin kuin vain voi, M tekee samat liikkeet kahdeksankertaisella nopeudella ja saa samat taputukset kuin pojatkin. Lopuksi kastelujärjestelmä pärähtää päälle ja jannut juoksee itsensä kikattaen läpimäriksi ja päätyvät autoon pelkissä vaipoissa... Lisää tätä samaa, tää oli kivaa!

Sain broidilta sähköpostia, kirjoitin aiheesta sähköpostin ystävälle.

Olenko narsisti? Luin netissä narsisitisen persoonallisuuden tunnusmerkkejä, enkä mielestäni mahtunut niihin... Mistä tiedän olenko narsisti?

Olenko kyvytön olemaan onnellinen? Mun mielestä mä olen onnellinen enkä ollenkaan onneton... no hetkittäin epätoivoinen ja onneton, mutta pääsääntöisesti onnellinen ja positiivinen. Eikö se riitä, että omasta mielestään on onnellinen? Eikö se ole onnea, että on hyvä just tässä ja nyt, ettei halua ja tarvitse lisää ja enempää? En siis tarkoita nyt haaveita, haaveita ja tavoitteita pitää olla.

Olenko epäempaattinen? Olen, yritän olla empaattisempi ja se on vaikeeta, teen kuitenkin töitä tämän asian eteen.

Olenko itsekeskeinen? Mitä se tarkoittaa? Asetanko oman etuni perheeni edun edelle? En koskaan. Asetanko perheemme edun muiden edun edelle? Kyllä. Teenkö sen tönien kyynärpillä muista piittaamatta? En... teen sen jättämällä väliin projekteja joihin olis ehkä suotavaa venyä, sanomalle etten ehdi, yrittämällä säästää ne omat paukut tähän omaan... pitäisi kyetä enemmän auttamaan muita, osallistumaan yhteisön toimintaan, tiedän... ei voi vain ottaa ilman että myös itse antaa.

Haluaisinko olla parempi ihminen? Kyllä. Teen töitä sen eteen, ihan jokaisena päivänä. Välillä onnistun ja joskus taas kompastun ja läsähdän nenälleni... vielä en ole luovuttanut.

***

Sitten ne pienet ja pikkumaiset kysymykset, jotka mun nyt vaan on tässä pakko kirjoittaa...

*** 

Voiko ihminen joka ei koskaan ole lasta nähnyt muussa kuin valokuvissa tietää onko tällä lapsella kehitysviivästymä? Sanoisin, että EI.

Voiko ihminen olla geneettisesti epämiellyttävä ja ilkeä persoona? Mä uskoisin, että kasvatus ja ympäristö muovaa meidän käytöstä ja persoonallisuutta, joten vastaus mun mielestä on EI.

Jatkokysymys edelliseen... Oletetaan, että M:sta kasvaa patologinen valehtelija, onko vika silloin M:n geeniperimässä vai mahdollisesti meissä vanhemmissa kasvattajina? Kallistuisin jälkimmäiseen, seisoisin peilin edessä ja miettisin mikä meni pieleen. Mitä MINÄ tein väärin, jotta lapsestani kasvoi tällainen.

***

Huono aloitus toivottavasti hyvälle blogille, toivotaan ja yritetään päästä yli tästä mielenkuohunnasta pikaisesti ja päästä valoisampiin aiheisiin ja ajatuksiin. Bear with me, please! Nyt mä meen leikkimään.


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi20. elokuuta 2012 klo 13.13

    Ihana Yksis, ihana blogi ja ihania kysymyksiä! Karmeita syytöksiä ja karmee niskalenkki äidiltä...
    Näitä jokaista juttua tässäkin vois pohtia ihan päivä kerrallaan. Niin isoja kysymyksiä ja hyvä kohdata, jos näkisi itsestäänkin sen totuuden ja sitten askeleet siitä vähän kauniimpaan suuntaan.
    On ihan mahtavaa, että perusarki kolmen pienen tarvitsevan lapsen kanssa on onnellista! Ja on siunaus nähdä onni ja ilo pienissä jutuissa.
    Halit,
    m

    VastaaPoista
  2. Muusa Liinpaa20. elokuuta 2012 klo 17.15

    halit sinnekin, on tosiaan ihan hyväkin pohtia omia liikkeitään ja toimiaan... mä mietin sitä empatiaakin vielä uudemman kerran ja ehken ole kovin empaattinen ihminen, mutta kyllä oman lapsen suru - vaikka kuinka vähäpätöinen aikuisen silmin - koskettaa jonnekin niin syvälle ja saa haluamaan siirtää vaikka vuoret tehdäkseen asiat hyväksi, eikö siihen vaadita empatiaa?

    VastaaPoista
  3. Anonyymi21. elokuuta 2012 klo 3.23

    Tuliko siis ajatukset empatian puutteesta ja narsismista sun veljeltä? Mahtavaa! Siinä toinen jota voit heittää kengällä.
    Sen verran sinua tunnen, että väittäisin sinun olevan empaattinen. ei se empatiakyky tarkoita sitä että nyyhkii jokaisen pikkujutun takia, vaan että osaa myötäelää ja sitä sinä osaat kyllä. Ja sitä narsismiasiaa on turha edes miettiä!
    Oot ihan huipputyyppi, pus! J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa21. elokuuta 2012 klo 8.14

      Sieltäpä hyvinkin ja kun koko lauma osittaa sormella ja syyttää niin kyllähän sitä käy mielessä että josko sittenkin... Kiitos ja haleja! Soitellaan - pian!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää