Siirry pääsisältöön

paluu arkeen


L menee tänään töihin ja ekaa kertaa sitten mun sairastumisen meille muille koittaa ihan tavllinen arki. Arki ilman apukäsiä, ilman kummisetä A:ta tai kummitäti T:tä. Eiköhän tästä hyvä tule ja meidän arki on harvemmin harmaata ja tylsää... tai siis ainakaan tylsää, meillä ei ehdi olemaan tylsää.

Tuntuu et pitäis olla jotain tosi tärkeetä ja järkevää sanottavaa kun on ihan uus blogikin, vaan eipä tässä tavallisessa maanantaiaamussa nyt niin kummoisia tapahtumia ole... M lähti L:n kanssa puheterapiaan ja kohta me hypätään poikain kanssa autoon ja lähdetään hakemaan sitä... sieltä ruokakauppaan, ruokakaupasta kotiin lounaalle ja O:n päikkäreille, iltapäivästä leikkideitille Stefanien luo. Kanasten piti tänään muuttaa sinne, vaan eipä me vielä taideta pystyä noista luopumaan.  Kotiin laittamaan ruokaa, lapset nukkumaan ja sama taas huomenna alusta pienin variaatioin... koulun alkuun kolme viikkoa, mun koulun alkuun olis viisi – en vieläkään ole päättänyt mitä sen asian kanssa teen.

Eilen illalla soi ovikello. Yleensä meillä soi iltaisin ovikello vain jos Koira on karkuteillä ja niinpä vaistomaisesti ensimmäisenä tarkistin katseellani että onhan se paikalla ja kyllä se oli. Toinen vaihtari on et se on joku lehti tai pölynimurikauppias... tällä kertaa oven takana seisoi pieni poika, naapurin Isaiah, se tuli pyytämään M:aa ulos... jos M ei hetkeä aikaisemmin olis pudonnut keitiön jakkaralta, satuttanut selkäänsä ja naarmuttanut kantapäätään verille olisin ihan vuoren varmasti puskenut sen pihalle pyöräilemään... Mä toivon että tämä tilaisuus ei ollut ainutkertainen, toivon, toivon, toivon ja viimeistään ylihuomenna mä talutan M:n soittamaan sitä naapurin ovikelloa. Tämä monissa perheissä kiusaksikin asti tapahtuva ovikellon soiminen ja lasten pihalla laukkaaminen ei meillä ole mikään itsestäänselvyys, itseasiassa tätä ei ole vielä koskaan tapahtunut ja mä juhlin tätä edelleen sisäisesti... meidän alue kuhisee lapsia ja pelkästään tällä meidän suoranpätkällä on pitkälti toistakymmentä tenavaa. M ei vaan ole koskaan ollut yhtään kiinnostunut heistä eikä kukaan näin ollen myöskään M:sta, siitä vähän kummallisesta tytöstä joka ei katso silmiin, eikä puhu mitään, puuhailee vaan omiaan... Kiitos Isaiah, jos sulla – pienellä pojalla – olis aavistustakaan miten hyvältä se musta tuntui, miten ilahtunut M oli omalla tavallaan...


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi