Siirry pääsisältöön

pidä tunkkis


Tää on aina tää sunnuntai aamu ennen kirkkoa kun lapset leikkii edes jotakuinkin rauhaisasti ja mulla on aikaa järjestellä alkavaa viikkoa ja pohtia tulevaa ja kaikkea mielessä pyörivää...

Tänään olis edessä taas pyykkisavottaa, miten ne pyykit aina hyvistä päätöksistä huolimatta pääsee kasaantumaan ja lopulta niistä kasvaa vuori ja mä melkein hautaudun sen vuoren alle... sit viikkaan kaiken ja laitan kaappeihin enkä kertakaikkiaan ole riittävän hyvä ihminen aloittaakseni sen rupeaman jälkeen heti taas alusta ja pysyäkseni pinnalla... oikeesti hyvä ihminenhän ei koskaan päästäisi tilannetta tähän. Nyt siellä on yläkerrassa vielä viidet lakanat ja aluslakanat ja tyynyliinat ja pyyhkeet, kun eilen oli vielä se lakananvaihto päiväkin ja lastenpesupäivä.  Oikeasti hyvä ihminen ei tekis näin, mutta ehkä mulle tässä asiassa riittää vähän vähemmän hyväkin, ihan hyvin ne sukat ja kalsarit näyttää löytyvän sieltä puhdaspyykkikoristakin.

Mietin joulua, kaipaan jo joulua – joo, jos hoidettais nää muutamat muut ensin alta pois – kaipaan sitä tuoksua ja tunnelmaa... eilen just suunniteltiin ja pohdittiin ja puhuttiin kinkun suolaamisesta, täällä kun se kinkku on suolattava ihan itse.

Puhelimessa naurettiin ystävän kanssa K:n tulevaa Halloweeniä... M on prinsessa, O:sta en tiedä mikä se haluaa olla tai siis se ei halua olla yhtään mikään, se haluaa olla vaan O, mutta K haluaa olla prinsessa tai ballerina... olkoot mun puolesta, saadaanpahan hauskoja kuvia. Kyllä se ehtii elämässään olla ihan riittävän monta kertaa batman-spiderman-superman-pirate...

Edessä on kolmen lääkärin viikko... en jotenkin jaksais, mutta ei kai siinä muukaan auta kuin mennä. Keuhkospesialistin kanssa pitäis jutella näistä edelleen välistä yllättävistä hengitysvaikeuksista, hematologin kanssa suunnitella tulpatonta tulevaisuutta ja kardiologin kanssa jutskata muuten vaan kun se nyt sattuu olemaan se ”hoitava lääkäri”. Mä vaan saan sellaisen kevyen hien pintaan jo miettiessäni miten vietän aikaa kaikilla kolmella vastaanotolla kaikkien kolmen lapsen kanssa... ai miten hauskaa siitä tulee ja miten paljon karkkia noi lapset tulee tällä viikolla syömään.

Ja sit mä mietin mutsia, en haluais miettiä, mietin kuitenkin. Mietin miten se aina tuntuu kaipaavan että puhuisin jotakin – me siis puhuttiin lähinnä säästä – ja kun annan sille linkin mun blogiin, ei sisältö miellytä, se otetaan henkilökohtaisena loukkauksena  ja mua suurinpiirtein uhkaillaan asianajajalla... Niin, tämän takia mä en puhu mistään, en sano mitään. Tämän takia mä puhun säästä. Ärsyttää... pidä tunkkis.

L hiipii alakertaan, tai siis Koira tulee ensin ja tiedän että se on tulossa. Otan seuraavan kupillisen kahvia, katson laiskasti kelloa ja mietin että kohta pitäis mennä... kuulemaan mitä Pastor Ben tahtoo tänä sunnuntaina meille kertoa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi