Siirry pääsisältöön

onnen avaimia


Mä oon viimepäivät miettinyt että millä sitä siis ihan aidon oikeasti ja syvästi oppis tarttumaan siihen hetkeen. Oppis olemaan surematta tulevaa ja nauttis elämästä tässä ja nyt. Oppis näkemään ne onnen murut päivässä tai että muistais pysähtyä niihin hetkiin... yhteiseen aamiaiseen lasten kanssa - kun kaikki syö eikä kukaan sotke. Lasten kikatukseen kun itse on suihkussa – sen sijaan että ne repii toisiaan tukasta ja tappelee. Omaan hetkeen kahvikupin kanssa koneella – sama se nukkuuko ne, ainakin ne on rauhallisia. Ja jopa siihen hetkeen aamuyöstä kun viereisestä sängystä kuuluu tuhannetta kertaa ”mamma” – tämäkään ei kestä ikuisesti ja kohta kukaan ei enää tarvii mua yhtään mihinkään.

Elämä on kaoottista ja kiireistä, mutta onhan meillä omalla tavallaan helpompaa kuin vuosi tai kaksi sitten, tai erilaista ja mun silmissä myös helpompaa. Ei tartte roudata pulloja, ei tarvitse roudata eväitä, ei tarvitse roudata vaihtovaatteita ja rattaita... kaikki kävelee itse, ainakin useimmiten. Ne kiipee itse autoon ja tietää omat paikkansa, ne osaa laittaa kengät jalkaan ihan itse, ne pystyy edes jollakin tasolla kertomaan mistä se kenkä puristaa ja kuka löi tai kiusas tai puri. Ensin–sitten konsepti alkaa tulla tutuksi noille nuoremmille, M:n kohdalla tää asia riippuu päivästä ja asiasta - joskus toimii joskus ei. Ne osaa syödä itse ja jopa leikkivät keskenään aina välillä.

Mä katson elämää taaksepäin, aikaan ennen poikia ja muistan kuinka mulla oli lapsi jolle kelpasi vain minä. Lapsi jota mä kannoin erilaisissa kantolaitteissa 24/7/365 koska se ei viihtynyt lattialla tai rattaissa yhtään sen paremmin kuin jonkun muun sylissä... onhan mun elämä helpompaa... se on edelleen tiukasti kiinni, vaatii ja tarvitsee mutta se käy myös koulua ja terapiaa ja... se on kuitenkin vasta neljä. Nyt se osaa kattaa pöydän ja rakentaa junaradan ja toimii poliisinakin tarvittaessa – joskus sillä on kyllä sellaisen elokuvakytän väkivaltaiset otteet, tai aika useinkin... se osaa ihan kamalasti ja oppii jokainen päivä lisää.

Mulla on ympärillä lauma ihmisiä jotka opettaa sille niitä taitoja joita se ei alkujaossa saanut. Ne opettaa sille ongelmanratkaisukykyä, sosiaalisia taitoja, sosiaalista kieltä, kommunikaatiota, tunteita, eleitä, kehonkieltä... ne opettaa sitä hallitsemaan itseään ja toimimaan tässä vaativassa maailmassa, ne opettaa sille asioita joita mä en itse osaa sille opettaa. Ne opettaa sille niitä asioita jotka K:lle tulee itsestään, joissa K on syntymästään mestari, paljon parempi kuin kumpikaan vanhemmistaan.

Mä oon onnellinen että mun lapsilla on isä. Niillä on isä joka rakastaa ja välittää ja opettaa niille kaikille asioita joita minä en osaa tai voi niille opettaa. Niillä on isä joka pitää niiden puolia ja pitää mut ruodussa ja muistuttaa jos oon kohtuuton – mä aina välillä oon vähän kohtuuton. Mä toivon että M:n ja L:n herkkä ja erityinen yhteys säilyy niinä vuosina kun M kyseenalaistaa mut ja mun tavan olla, mä toivon että niiden keskusteluyhteys säilyy silloinkin kun mulla ei sitä M:n kanssa ole. Mä tivon myös että sillä, ja oikeastaan niillä kaikilla on rohkeus kyseenalaistaa mut ja mun tapa, että ne näkee ja uskaltaa sanoa näkemänsä. Mä toivon että mä osaan silloin kuulla ja kuunnella.

M istuu tässä mun vieressä ja pelaa itsekseen Liukumäkipeliä. Se kysyy multa noin 30 sekunnin välein oonko mä jo valmis ja voinko mä jo tulla ja mä vastaan aina uudestaan – kohta, ensin kirjoitan ja sitten mennään... se toimii joskus, ei aina – tänään on se päivä kun se ei oikein toimi.



11 päivää koulun alkuun...


Kommentit

  1. Kirjoitat niin asiaa! Yhden tutun kanssa just kävin läpi tuota hetkessä elämisen taitoa. Kumman vaikea juttu. Tämä tuttu oli käynyt mindfulnesskurssin läpi yhden kriisin ajamana ja oli saanut siitä tosi paljon. Ostin mielenkiinnosta pari aiheeseen liittyvää kirjaa, kun en muka ehdi kursseille. Tuntuu, että tuohon asiaan on pakko vähän perehtyä, kun en ainakaan syntymälahjana ole sitä oppinut.

    Aika menee tosiaan nopeesti ja lasten kanssa helpottaa. Ja kyllä hyvä isä on ihana lahja paitsi lapsille myös äidille. Luin aamulla päivän metro-lehteä ja 2 sivun kolumnin loppulauseista tuli sinut mieleen. Katsopa metrolive.fi/lehdet


    Voimia ja iloa!
    m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt mä oon täällä ihan tippalinssissä, kiitos m! Kävin lukaisemassa ja kyllä kosketti useammallakin tasolla :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi