Siirry pääsisältöön

sinistä ja mustaa

”Rakas taivaanisä. Jos jompikumpi näistä tarttee silmälasit, pyydän että se on O.”

Aamulla O ilmoittaa et se ei halua mennä silmälääkäriin. Kysyn pelottaako sitä ja se sanoo et joo. Se kysyy koskeeko se lääkäri silmiin ja lupaan ettei se koske. Seuraava kysymys on silmätipat, laitetaanko siellä silmätippoja. Vastaan että varmaan laitetaan.

Joku on yöllä käynyt vaihtamassa K:n toisen K:hon. Tää uus K näyttää ihan samalta kuin alkuperäinenkin, mutta tällä uudella on miellyttävämpi softa. Se on avulias. Se kuuntelee. Se sovittelee. Se on innoissaan menemään silmälääkäriin ja lupaa mennä ensin jos O:ta pelottaa, K sanoo että se on rohkea.

Silmälääkärissäkin K:n paranettu ohjelmistoversio toimii. K tekee mitä silmälääkäri pyytää, kuuntelee ja vastaa kysymyksiin asiallisesti. Silmälääkäri kehuu K:ta ja K loistaa kuin naantalin aurinko. ”Auto, käsi, puhelin, hevonen, ankka, hevonen, käsi, auto, puhelin, käsi, ankka...” Se luettelee näkemäänsä, sujuvasti kummallakin silmällä.



Silmälääkäri kysyy mikä sai meidät tulemaan lääkäriin. Vastaan että M. M ja se että me vasta Kinderin loppupuolella tajuttiin että se ei näe, muikulla on molemmat silmät +3.0 ja laseilla se korjataan +1.5:een jotta silmät saa tehdä vähän työtä. Kerron K:n kohdalla ei olla koskaan mietitty sen silmiä, mutta et O oli reilu kaksivuotiaana erikoislääkärin testeissä, koska se oli niin kömpelö.



K:n silmätippojen jälkeen on O:n vuoro. Se kertoo silmälääkärille valinneensa itselleen silmälasit kun me tultiin sisään. Silmälääkäri kysyy et minkälaiset O haluaa, O vastaa et sellaiset joissa on mustaa ja sinistä. O:ta jännittää ja se vastaa kysymyksiin epäröiden. Välillä se sanoo ettei se tiedä ja silmälääkäri kannustaa arvaamaan. Niistä värisokeutta testaavista korteista se tykkää, ne menee nopeesti ja helposti. K:ta kyllästyttää ja se keikkuu hiljaa tuolillaan, mutta ei surise eikä pörise eikä aiheuta epäjärjestystä ja sekamelskaa. Pidän tästä uudesta lapsesta ja mietin mihein se edellinen meni. Kun O:lle laitetaan silmätipat se pistää vastaan ja mä mä pidän siitä kaksin käsin kiinni. En itsekään nauti erityisesti tästä vaiheesta käydessäni silmälääkärissä. Ne tipat tuntuu kurjalta ihan oikeestikin ja niistä seuraava sumentunut näkö on suoraan sanottuna syvältä.





O:n tippojen vaikuttaessa, K palaa tuoliin ja osa testeistä tehdään uudestaan. Lääkäri katsoo silmänpohjat ja mikroskoopillaan. K ei tarvitse laseja. Huokaan helpotuksesta. En usko että missään on vielä kehitetty K:n kestäviä silmälaseja, sitäpaitsi ne olis pitänyt voida kiinnittää siihen pysyvästi.

Kun O on vastaillut kysymyksiin toisen kierroksen, mä lähetän jannut juttelemaan Amyn kanssa aulaan. Silmälääkäri puhuu O:n silmistä ja siitä että se tarvitsee lasit. Sillä on melkoinen ero kahden silmän välillä, niin että toisessa silmässä plussaa on kolmen verran, toisessa yksi. Ei ihme että se on niin varovainen. Me mennään katsomaan niitä sen valkkaamia silmälaseja. Oletan näkeväni jotkut legot tai spidermänit, mutta jannu poimii valikoimasta siniset ja mustat reiskat. Kysyn et onko se nyt ihan varma? On se. Fredde olis voinut valita itselleen nää lasit. Kohta viisivuotiaan valinnaksi ne on aika vinkeät.




Optikko tulee ja katsoo pokat, käy katsomassa saako niitä oikeassa koossa. Mittaa tarvittavat mittaukset ja laskee mulle loppusumman. Kaivan kuvetta. Silmälääkäri $125/jannu, O:n lasit $259. Yhteensä $409. Kiitos ja näkemiin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän