Siirry pääsisältöön

missä on hässäkkä ja aito kapina?

Keskiviikkoaamuna ei ole koulua. Koulupiirin opettajilla on tänään lakko. Sellainen hyvin järjestetty lakko, josta ilmoitettiin kiltisti pari viikkoa etukäteen ja samassa ilmoituksessa kerrottiin koska tää menetetty koulupäivä korvataan. Lakon tavoitteena on herättää vanhemmat huomaamaan että me tarvitaan lisää kouluja. Lapset ei mahdu näihin nykyisiin ja osa vanhemmista koulurakennuksista kaipaa kipeästi peruskorjausta.

Näen tässä lakossa parikin ongelmaa. Ensinnäkin vanhemmat jos ketkä ovat tietoisia siitä että kouluissa on ahdasta. Vanhemmat jos ketkä ovat tietoisia myös siitä että on kouluja, ja kouluissa luokkahuoneita joissa sateella kaivetaan sangot esiin katon vuotaessa. Vanhempien huomioita ei tarvitse herättää. Vanhempien huomio on herätetty jo aikaa sitten. Tässä tarvitaan niitten muitten äänestäjien huomio. Koulujen, siis niitten uusien koulurakennusten rahoittaminen kun ei ole päättäjien käsissä. Niistä rahoista äänestetään kansanäänestyksellä. Vanhemmat epäilemättä äänestävät näitten asioitten puolesta, mutta niitä joilla ei ole lapsia näissä peruskorjausta kaipaavissa tai ahtaissa kouluissa, niitä on vaikeaa saada puoltamaan rahoitusta. Niinpä se sama äänestys on päättynyt jo useampaan kertaan samalla tapaa – ei rahoiteta.

Toisekseen... Mulle ja monelle kaltaiselleni keskiviikkopäivän lakko on vaan yksi ylimääräinen vapaa. Mahdollisuus tehdä lasten kanssa jotakin kivaa, tavata ystäviä, paistaa lettuja ja leikkiä ulkona. Eikö protestin pitäis kuitenkin olla sellainen että se aiheuttaa edes vähän meteliä? Varmasti enemmän huomiota olis saanut aikaan ulosmarssi satunnaisena maanantaiaamuna, yllätyksenä. Sillä olis saatu aikaan vähän hässäkkää. Useampi esimies olis saanut puhelun et mä en nyt pääsekään töihin kun lapsilla ei olekaan tänään koulua... Tänään näin ei käynyt. Kaikilla oli kaksi viikkoa aikaa järjestää kullannupuille ohjelmaa ylimääräiseksi vapaapäiväksi. Tästä ulosmarssista puuttuu hässäkän maku ja me oltais tarvittu hässäkkää.

Siellä koulupiirin johtokunnan kokouksessa kuuntelin esitelmää meidän koulusta. Meidän koulu poikkeaa monesta muusta alueen koulusta. Koulupiiri jo sinällään on niin sanottu ”hyvä” koulupiiri. Sellainen koulupiiri, jonka kouluihin vanhemmat haluaa lapsensa. Meidän koulupiirissä, meidän koulu on kuitenkin kaikista niistä hyvistä kouluista siellä parhaitten joukossa. Meidän koulu voitti komatta vuotta putkeen osavaltiotasoiset palkinnot; Me ollaan kolmatta kertaa "School of Excellence"

Meidän koulussa lapsia opetetaan antamaan omastaan. Hyväntekeväisyystyö on keskeisessä asemassa. Joka viikko meidän koulu täyttää ja lahjoittaa sata kassillista ruokaa perheille jotka tarvitsevat ruoka-apua. Ne vastaanottajat vaan löytyy muista kouluista. Koulussa on varakas vanhempainyhdistys, ja yli sata lasta aloittaa aamuisin koulunsa yhdeksän sijasta kahdeksalta osallistuakseen vanhempainyhdistyksen järjestämään harrastustoimintaan. Iltapäivisin toiset satakunta lasta jää koulun jälkeen kouluun harrastamaan siinä vanhempainyhdistyksen rahoittamassa harrastustoiminnassa. Koulun oppilaista 40% on ulkomaalaistaustaisia. Monessa muussa koulupiirissä vastaava prosenttiluku kertoisi toisenlaista tarinaa. Meillä se kertoo vauraudesta. Se kertoo monikulttuurisuudesta. Se kertoo koulutetuista vanhemmista, jotka tuovat mukanaan monen alan huippuosaamista.


Meidänkin koulussa on ahdasta. Pihalla on parakkeja ja osa lapsista käy koulua parakeissa. Ne joiden vanhemmat lapset käy jo yläkoulua, tietää että koulu tursuu oppilaita saumoistaan ja että jumppasalissa sataa sateella. Meidänkin koulun vanhemmat ovat toistuvasti äänestäneet uusien koulujen rahoittamisen, ja vanhojen koulujen peruskorjauksen puolesta. Turhaan. 

kuva ei liity kirjoitukseen, se oli vaan niin söpö

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi