Siirry pääsisältöön

suuri seikkailu

Suomalainen nainen kasvaa seisomaan omilla jaloillaan. On tärkeetä olla itsenäinen, itsevarma ja itsellinen. Oikeastaan tärkeämpää kuin mikään muu. Pienestä saakka meille tolkutetaan että me pystytään ihan mihin vaan, ollaan vahvoja ja voimakkaita ja meidän täytyy pitää itsestämme huolta. Muistan miten mullekin lapsena sanottiin ettei musta tartte huolehtia koska mä olen tyttö ja pärjään kyllä. Mun kuului olla vahva.

Suomalainen nainen on koulutettu. Se rakentaa uraa ja on vähintään yhtä kova luu kuin miehensä. Sitä ei tytötellä ja muistan vielä ajan kun ovikin piti saada avata itse. Se huolehtii tulevaisuudestaan ja eläkkeestään ja palaa työelämään mahdollisimman pian, jottei se vaan menetä mitään. Suomalainen nainen on opetettu siihen ettei siitä tarvitse huolehtia, olis noloakin olla toisen armoilla, tilanteessa jossa ei taloudellisesti vastaa itsestään. Oma tupa, oma lupa. Omat rahat, taattu turva. Koskaanhan ei tiedä mitä voi tapahtua. Koskaan ei tiedä koska mies jättää tai elämän kulissit sortuu muuten vaan. Kaikkeen on syytä varautua ja valmistautua, ainakin pahimpaan sillä pessimisti ei pety.

Muualla maailmassa naisen paikka on usein edelleen itsestäänselvästi kotona. Jos ei muuten, niin ainakin siinä vaiheessa kun perheeseen syntyy lapsia. Muunmaalainen nainen unohtaa mahdollisesti korkeankin koulutuksensa ja ryhtyy perheensä johtajaksi. On paljon maita joissa tämä positio on loppuelämän mittainen eikä koskaan tule sitä päivää kun palataan työelämään. Moni ei edes sinne kaipaa. Toisaalla töihin palataan sitten joskus, ja aika usein työhön joka poikkeaa siitä alkuperäisestä koulutuksesta, onhan melko haastavaa olla rakennusinsinööri tai sydänkirurgi osa-aikaisesti. Nämä naiset eivät vietä päiviään pohtien omaa itsenäisyyttään ja sitä miten suu sitten pannaan jos ukko lähtee. Ukko ei lähde, tai jos lähtee niin myös maksaa. Maksaa paitsi lasten elatuksen, niin myös vaimon elatuksen. Kukaan ei sano että olisit pitänyt itsestäs huolta. Yhtä itsestään selvää kuin suomalaiselle naiselle on olla itsenäinen, on näille naisille tämä rooli, eikä se ole sorretun naisen rooli.

Yhdysvallat on monella tapaa murroksessa. Yhtälailla kun ennen oli itsestäänselvää että naiset jäivät kotiin, on nykyään yhtä mahdollista että nainen pitää mitättömän äitiyslomansa ja palaa töihin joko omasta tahdostaan tai taloudellisen pakon edessä. Moni haluaisi edelleen hoitaa lapset kotona, mutta siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta. Toisaalta moni nainen haluaisi palata työelämään, mutta se on teknisesti mahdotonta. Jonnekinhan ne lapset pitää kuitenkin pistää. Jonkun ne pitää hakea hoidosta, tai palata kotiin päästämään lastenhoitaja kotiin. On paljon perheitä joissa se edelleen on miehen mielestä naisen tehtävä, jopa sillä tasolla että mies ykskantaan ilmoittaa että vaimon palatessa töihin, jää taloudellinen vastuu lasten hoitomaksuista maksettavaksi vaimon palkasta. Viesti on; ”mene vaan jos lystäät, mutta älä oleta että mä osallistun tähän projektiin mitenkään” Monissa perheissä tilanne on myös se että vaimon palatessa töihin on vaimon palkka huomattavasti alempi kuin puolison, ja on kaikkien kannalta järkevämpää että panostetaan siihen perheen elättäjään ja sen työuraan.

Keväästä 2008 olen ollut yrityksen Oy Perhe Ab:n palveluksessa. Hetken yritin paeta työtäni takaisin työelämään ja käytännön elämän mentyä aivan tolkuttoman monimutkaiseksi ja seurausten ollessa kohtuuttomat osallisille, palasin takaisin yhtiön palvelukseen. Moni suomalainen tuntuu ajattelevan että suomalainen nainen ulkomailla heittää elämänsä hukkaan pelatessaan tennistä ja lakkaillessa kynsiään. Lounasaikana istutaan pitkällä lounaalla hienossa ravintolassa ja jutellaan mukavia muitten samassa asemassa olevien kanssa. Lasissa kimaltaa shampanja. On varmasti näitäkin naisia. Mun työnantaja ei kuitenkaan ole näin mukava. Oikeastaan se on aika vaativa. 



Mun työpäivä alkaa aamuisin vähän ennen kuutta – seitsemän päivää viikossa. Nousen, käyn tuikkaamassa nukkuvan K:n suupielestä sisään sen lääkkeen. Valun alakertaan ja lähden ulos Roiston kanssa. Tänä aamuna tosin kaksikko ehti ensin ja ne lähti mun kanssa mukaan varhaiseen metsään, mun sihistessä et olkaa nyt hyvät ihmiset hiljaa kun koko kylä nukkuu vielä. K:lta puuttuu äänenvaimennin, jos se ei saa huutaa se pitää sellaista omituista surinaa ja pörinää – aina.



Puolisen tuntia myöhemmin seison keittiössä. Pakkaan kolme eväslaatikkoa. Allekirjoitan muutaman paperin ja tungen ne oikeisiin reppuihin. Lähetän sähköpostia yhdestä yhdeksään opettajalle, psykologille, psykiatrille. Tulostan kasan täytettäviä kaavakkeita ja huokaan.

Paimennan laumani syömään ja valvon että ne myös syö. Sit paimennan ne pukemaan. Lähetän K:n takaisin vaihtamaan puhtaat vaatteet päälle, ja huomautan O:lle että siellä sataa edelleen, eikä helleasu ehkä ole kaikkein toimivin. Harjaan kolmet hiukjset ja kolmet hampaat. Vähän aikaa me ihaillaan O:n heiluvaa hammasta. Lohdutan sen veljeä, koska se on katkera ja vihainen kun sen hammas ei heilu.

Kahdeksalta lykkään K:n bussiin ja huhuilen kaksi jäljelle jäävää alakertaan. Paimennan ne autoon ja ajan M:n bussipysäkille. Odotan kymmenien vanhempien ja satojen lasten kanssa bussia. Huomautan pienelle pojalle ettei se voi etuilla jonossa. Vanhempien kanssa me puhutaan tulevasta kesästä, lomamatkoista ja ensivuoden opettajista.

Vilkutan lähtevälle bussille, palaan O:n kanssa autoon ja ajan sen kouluun. Koulun ilmoitustaululla valitsen listalta mitä haluan tehdä, ja mihin osallistua. Ajan kotiin.

Tyhjennän tiskikoneen, käyn laittamassa pyykinpesukoneen käyntiin ja katson epätoivon vallassa niin puhtaitten pyykkien vuorta, kuin poikien huoneen toivotonta tilaa. Poimin likaiset vaatteet lattialta ja kannan ne likapyykkiin.

Syön aamiaista, luen sähköpostit, tarkistan tulostinko varmasti jokaisen tarvitsemani kaavakkeen K:n lääkäriin. Soitan ja varaan pojille näöntarkastuksen. Vastaan muutamaan syntymäpäiväkutsuun. Käyn vaihtamassa puhtaat vaatteet kuivuriin ja aloitan uuden koneellisen. O on pissannut yöllä sänkyyn ja pestävänä on normipyykin lisäksi myös lakana, patjansuoja, untuvatäkki ja tyyny. Onneksi tätä sattuu nykyään enää korkeintaan satunnaisesti.

Yhdeltätoista olen K:n koulun pihalla. Poimin pojan autoon ja me ajetaan ruokakauppaan. Samalla reissulla vien kahvit ystävälle joka hoitaa kotona sairasta kaksivuotiasta ja on valvonut koko yön.

Kahdeltatoista olen O:n koululla. Puhun taas muutaman vanhemman kanssa kesästä. Me ajetaan kotiin ja laitan meille lounasta. Syön lounaan lasten kanssa ja kuuntelen niitten koulujuttuja. K kaivaa repustaan nivaskan papereita ja pari kaavaketta jotka sen ope haluaa takaisin.

Lounaan jälkeen me pelataan lautapeliä ja sit annan niille poikkeuksellisesti luvan katsoa vähän aikaa telkkaria, jotta mä saan juoda kahvit ja kirjoittaa. Poden huonoa omaatuntoa tauostani, mutta pidän sen silti.

Kello on kaksi. K:n koulusta tulee sähköpostia että jannun luokkatoverilta on löytynyt täitä. K:n naulakko on tän koulutoverin viereinen naulakko, joten iltapäivän suunnitelmat vaihtuu täikampaukseen ja kaikkien vaatteitten pesuun ja pakastamiseen. Ennen neljää meidän pitää olla M:aa vastassa bussilla. Bussilta me mennään leikkimään naapuriin, ja sieltä me tullaan kotiin päivällisaikaan. Päivällisaika on joskus seitsemän pintaan. Hyvällä tuurilla Fredde tulee kotiin samoihin aikoihin. 




Keskimäärin alan edelleen illan lähestyessä toivoa että päivä olis jo ohitse, että Fredde tulis kotiin ja edes jakais mun kanssa työt. Samalla tavalla kuin toivon sitä sillon kun lapset oli oikeasti pienempiä ja elämä yhtä vaipanvaihtoa ja ruoka-aikaa. Mun työpäivä päättyy iltayhdeksältä, olen töissä seitsemän päivää viikossa. Tämä aika on nyt tällaista. Illalla kuuntelen Fredden työkuulumiset viinilasin äärellä. En karkaa ovesta toisen tullessa kotiin. En tunne huonommuutta.

Huomenna aloitan taas alusta, paitsi että aamulla hoidan M:n koulun asioita muutaman tunnin poikain ollessa koulussa. Iltapäivällä kummallakin pojalla on silmälääkäri. Kolme vuotta olen ajanut lapsia liutaan erilaisia terapioita kouluaikojen ulkopuolella. On vapauttavaa ettei meillä enää ole terapioita. Elämä tuntuu suorastaan väljältä.

Kohta alkaa kesä ja lauma kulkee mun mukana aamusta iltaan kaksi ja puoli kuukautta. Ne tulee mun kanssa niin hammaslääkäriin, lääkäriin kuin kampaajallekin. Mua hirvittää, mutta ollaan me selvitty ne aiemmatkin kesät. Yhtälailla me mennään uimarannalle, piknikeille ja puistoon. 

En kasvata tyttärestäni sen enempää vahvaa ja voimakasta suomalaista naista, kuin pojistaniukaan miehisiä miehiä. Kasvatan ihmisiä. Omanlaisiaan. Sellaisia joilla on oikeus tehdä valintoja, hyviä ja huonoja. 

On päiviä jolloin tekisin mieluummin jotakin muuta. On päiviä että musta olis kivaa saada hengailla aikuisten kanssa ja syödä lounasta jossakin kivassa ravintolassa. Istua palavereissa puhumassa jostakin muusta kun mun lapsista ja useimmiten niitten epäkohdista. Silti mulla on tärkeä rooli tän työnantajan palveluksessa. Ilman mua meidän elämä ei toimis. En koe heittäväni elämääni hukkaan. En koe olevani tuuliajolla tai tilanteessa jossa vaarannan oman tulevaisuuteni. En ole heikoilla, en ole huolehdittava. En ole kenenkään armoilla. Mulla on yhtä tarpeellinen rooli kuin silläkin joka tuo pöytään leivän, juuston ja hillon.

Vaikka joku niin varmasti ajatteleekin, en ole heittänyt elämääni hukkaan. En ole muuttanut ulkomaille pönkittääkseni miehen urakehitystä, vaan olen lähtenyt mukaan suureen seikkailuun. Osa suurta seikkailua on kyky heittäytyä, uskoa siihen että elämä kantaa ja asiat järjestyy. Ilman epävarmuutta ei ole seikkailua. Kaikista ei ole seikkailijoiksi. Toisille on tärkeämpää varmistaa että tapahtui mitä tahansa ei vastaan tule sellaista yllätystä johon ei olisi jo ennalta varautunut.

Ajattelen epäilemättä näin myös siksi että me asuttiin ulkomailla siinä vaiheessa kun M syntyi. Olin saanut jalkani ovenväliin työelämässä myös täällä. Kotona vietettyjä vuosia ei täällä lueta tappioksi,. vaan meidät - kotiäidit - nähdään voimavarana hyvän paineensietokyvyn ja useimmiten loistavien neuvottelutaitojen ansiosta. Kun aika koittaa on mulla kaksi eri alaa joille palata. Viimevuoden kokeilun perusteella joutunen toteamaan että valitsen sen maailman jossa olin ennen. Se on joustavampi ja monimuotoisempi, ja sopii ehkä paremmin tästä syystä kolmen lapsen äidille. 





Kommentit

  1. Hei, täähän oli taas mielenkiintoinen postaus. :)

    Jäin miettimään, että noinko todella Suomessa...varmaan osalla noin , mutta varsin isolla osalla ihan toisinkin. Suomessahan on se kotihoidontukijärjestelmäkin ja sekin mahdollistaa monessa perheessä, että toinen vanhempi, yleensä äiti, jää kotiin ainakin kolmeksi vuodeksi, minkä aikaa tuki kestää. Ja sitten jos saa useamman lapsen, tukiaika sen kun venyy. Itse olen ollut koko isohkon lapsikatraan kasvamisajan kotiäitinä ja suuren osan siitä kotihoidontuen saajana.

    Joitakin vuosia tein lasten hoidon lisäksi yksityisyrittäjänä osa-aikasista työtä kotona, silloin kun lapset olivat koulussa. Nyt on taas uusi vauva ja en tee työtä vaan äitiyspäivärahakauden/vanhempainpäivärahakauden jälkeen jään taas kotihoidontuelle. Mieheni on kahdeksan tunnin töissä ja pärjäämme ihan hyvin vaikka olen ollut vuosikausia kotiäitinä ja kolmisen vuotta siinä välissä yrittäjänä osa-aikaisesti kotoa käsin.

    Tuo teidän elämäntapanne on minulle aika kotoisan kuuloista siinä mielessä, että minäkin olen ollut paljon leikkitreffeillä toisten kotiäitien kanssa lapset mukana, minäkin käyn välillä lounailla toisten kotiäitien kanssa, minullakin on paljon puuhaa lasteni hoitamisessa jne. Kuitenkaan en minäkään ajattele , että lahjani valuvat kotiäitinäkään hukkaan. Olin luokkani priimus lähes aina ja yliopistokin sujui mainiosti. Nyt tuen lasteni harrastustoimintaa jakoulunkäyntiä ja se meneekin heillä loistavasti. Jos en olisi niin omistautunut lapsilleni, niin ehkä koulu menisi lapsillani vähän huonommin ja heidän sanavarastonsa olisi vähän suppeampi. yms. Nautin kovasti, kun saan prepata ja tukea lahjakkaita lapsiani.

    Joskus mietin, että jos he olisivat keskinkertaisia kyvyiltään saisinko yhtä paljon iloa heidän opiskelujensa tukemisesta. Tunnen kotiäitejä, jotka käyttävät tuntikausia oppimisvaikeuksia omaavien lastensa prepaamiseen ja jokus seiskakin on heille illoinen tulos. Meillä semmoisia numeroita ei nähdä. Uskoisin, että auttaisin lapsiani yhtä paljon tai enemmänkin, vaikka he eivät olisi niin taitavia opppimaan. Mutta en tiedä saisinko siitä työstä tyydytystä yhtä paljon. Voi olla, että mun arvomaailmassa on tässä kohdin vikaa. Siitä ainakin mieheni motkottaa. Odotan kuulema lapsilta liikaa ja se asettaa ehkä paineita lapsille ja he voivat pettyä ja masentua, jos joskus sitten ei tule menemäänkään enää niin hyvin. Joskus mietin, että kun satsaan lapsiini niin paljon ajankäytössäni, otanko liian vakavasti juuri siksi heidän menestymisensä. Tyylliin:koska satsaan teihin niin paljon, niin ois parasta sitten kans tehdä itsekin parhaansa.

    No, en tiedä, voi olla vain luonnekysymyskin. Mulla on aina ollut taipumus perfektionismiin ja niin on ainakin osalla lapsistanikin . Sinänsä tälläiselle perfektionistille sopii paremmin keskittyä harvempiin juttuihin kunnolla kuin jakaa huomionsa moniin päämääriin. Niinpä kotiäitiys on siksikin luontevaa. Lisäksi keskitymme eritoten hengellisiin asioihin ja vapaaehtoistöhön sillä saralla.

    Kotihoidontuke on kritisoitukin Suomessa. Kritiikistä Wikipedia:"Lasten kotihoidon tukea maksetaan yleisimmin äidille, mikä vähentää naisten työssäkäyntiä."

    Itse arvostan kotiäitiyttä ja pidän tätä Suomen kotihoidontukisysteemiäkin hyvänä. Monille perheille ja lapsille tekee hyvää, että lapset saavat olla pitkään jomman kumman vanhemman hoidossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olen kotiäitiyden kannalla. Suomessa on toki myös runsaasti kotiäitejä, mutta täällä kukaan ei kohota kulmiaan jos yläaste tai lukioikäisten lasten äiti on edelleen "vain" kotona.

      Poista
  2. Luin tälläisen artikkelin kotiäitiyttä koskien. Usalaisen tutkimuksen mukaan kotiäidit masentuvat helpommin kuin työssä käyvät äidit. Keskimäärin kaikkein tyytyväisimmiksi itsensä kokivat osa-aikaista työtä tekevät äidit.

    http://www.terve.fi/vanhemmuus-ja-kasvatus/masennus-uhkaa-kotiaitia

    Riippuu varmaan paljon siitä, millaiseksi kotiäiti pystyy sen elämänmenon järjestämään. Jos pystyy näkemään tarpeeksi muita aikuisia ihmisiä ja kokevansa kehittymään jossain, niin varmaan mieliala pysyy parempana. Toisaalta jos joillakin kotiäiteillä se elämä luisuu vaan jatkuvaksi kotitöiden tekemiseksi ja lähinnä vain omien lasten seurassa olemiseksi ja miestä sitten vähän aikaa illalla näkee ja ystäviään vain harvoin, niin ei ihme, että moni voi masentua.

    Tsemppiä sulle sun kotiäitiyteen! Voin kuvitella, että teidän tilanteessanne kotiäitiys on se ihan paras ratkaisu kokonaisuutta ajatellen. Te teette myös kaikkea kivaa ja vaihtelevaa ja teillä on seurakuntanne ja muitakin tärkeitä asioita elämässänne , joten kotiäitiys ei varmaankaan tee esim just sun elämästä mitenkään masentavaa vaan monin tavoin ennemminkin antoisaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Masentuminen riippuu monesta ja uskon että jos satut omaamaan sen miehen jonka mielestä sun paikka on kotona mutta haluaisit itse palata töihin on helppo masentua.

      Poista
  3. Minulla on ollut vahvasti sellainen kuva, että Suomessa hoidetaan paljon lapsia kotona. Rupesin vähän tutkailemaan ja ainakin tälläinen minun kokemaani asiantilaa vahvistava linkki löytyi:

    http://yle.fi/uutiset/tuloerot_ruokkivat_vuosien_kotiaitiytta/5627511

    "Äitien perhevapaan kesto on ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen noin 19 kuukautta. Kelan tutkimuksen mukaan noin kolmannes äideistä on kotona kuitenkin yli 3 vuotta...

    Hämäläisen mukaan Suomi on siirtynyt viimeisen 20 vuoden aikana työssäkäyvien äitien yhteiskunnasta sellaiseen yhteiskuntaan, jossa pikkulasten äidit työskentelevät vain vähän. Kehitys on poikennut muista Euroopan maista, sillä Hämäläisen mukaan Suomi on ainoita maita Euroopassa, joissa äitien työssäkäynti on laskenut merkittävästi."

    Voisikohan olla jopa niin, että kotiäitiys on Suomessa jo USA:a yleisempää prosentuaalisesti?Varakkaimissa yhteiskuntaluokissa USA:ssa on varmasti paljon kotiäitejäkin, mutta eikö ole toisaalta niin, että köyhillä perheillä, joita on suht paljon USA:ssa ei ole usein varaa siihen, että äiti jäisi kotiin vaan äitien pitää vähävaraisissa perheissä mennä nopeasti lapsen syntymän jälkeen töihin.

    Suomessa kotiäitiys vähintään kolme vuotta lapsen syntymän jälkeen on tosi yleistä sekä varakkaissa että vähävaraisissa perheissä, varmasti osittain siksikin, kun täällä on kotihoidon tukisysteemi. Minä olen ainakin iloinen mahdollisuudestani olla pitkään kotiäitinä. Minulla on neljä lasta ja en ole ollut poissa kotoa sen koomin, kun aloin saada lapsia. :)

    Kotiäitiyden yleisyys Suomessa aiheuttaa paljon keskustelua täällä. Osa pitää sitä mahtavana asiana ja osa kritisoi voimakkaasti. Minun tuttavapiirissäni lähes kaikki pitävät hienona asiana sitä, että Suomessa suurimmalla osalla on halutessaan hyvät mahdollisuudet jäädä jopa moneksi vuodeksi hoitamaan lapsiaan kotiin. :)

    T: Kotiäiti Suomesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta että Suomessakin on paljon perheitä jossa äiti elää kodinhoidon tuesta äitiysloman kautta uuteen kodinhoidontukeen. Toisaalta sitä arvostellaan ja ollaan sitä miueltä että vanhempia pitäisi kannustaa palaamaan töihin nopeammin.

      Poista
  4. Edelliseen vielä lisäisin, että muualla Euroopassa on varmasti perinteisesti ollut enemmän kotiäitejä kuin Suomessa, mutta suuntaus on jo pitkään Suomessa ollut kotiäitien määrän lisääntymiseen.

    Olisikohan aiemman tilanteen syynä sekin, että Suomessa on menneinä vuosisatoina totuttu siihen,että naistenkin pitää tehdä paljon töitä, että yhteiskuntamme pärjää. Menneinä katovuosina varmasti kaikkien oli ahkeroitava kovasti, että hallojen vaivaamassa maassamme ei olisi näännytty nälkään.

    Sitten 1900-luvulla tuli sotia. Kun miehet sotivat rintamalla, naisten oli tartuttava kotirintamalla töihin. Maan jälleenrakennuksessakin tarvittiin myös naisten panosta työelämässä.Oli myös paljon sotaleskiä, joitten oli pakko mennä töihin.

    Olisikohan näillä asioilla tekemistä sen kanssa, että naisiamme on opetettu siihen, että olisi hyvä olla ammatti, jotta pärjäisi taloudellisesti ihan itsenäisestikin, ilman sitä miestä ansaitsemassa. Sodan aikana ja sen jälkeenkään, niitä miehiä ei oikein ollut tarpeeksi kuvioissa. Sillä asialla oli varmasti omat vaikutuksensa.

    Kotiäiti Suomesta

    VastaaPoista
  5. Sä Yksis olet kirjoittanut, ettet tykkää, että amerikkalaisista ja Amerikasta kirjoitetaan stereotyyppisesti. Kuitenkin pidät itse OK-asiana viljellä välillä erilaisia stereotypioita suomalaisista ja Suomesta. Nyt kohteena suomalainen nainen ja millaiseksi hänet on kasvatettu.

    Ei se stereotypioitten käyttö minusta ole aina vain huono asia. Niitä on välillä hauska tutkailla, mutta jos Suomesta on amerikkalaisen Ok kirjoitella stereotyyppisesti miksei sitten vaikkapa suomalaisen Amerikastakin?

    Varmasti Suomesta tuollaistakin kuvailemaasi asenneilmastoa löytyy, mutta löytyy kyllä ihan muunkinlaista. Suomesta löytyy mielipiteitä ja asenteita naiseudesta, kotiäitiydestä ja työelämästä ihan joka lähtöön.

    Ei pelata kaksilla punnuksilla jookos. :) Toivoisin tasapuolisuutta siihen miten hellävaraisesti, taitavasti, reilusti ja monimuotoisuus huomioiden USA:sta kommentoijien olisi sinusta hyvä kirjoittaa, jotteivät sorru sinusta stereotypioihin ja miten mutkat suoraksi tyyliin ja pelkistäen Suomesta sinä voit puolestasi kirjoittaa...ottamatta kuitenkaan välttämättä huomioon, että voit itse puolestasi sortua stereotypioihin Suomesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ottaen huomioon että tällä kertaa ei varsinainen aikomukseni ollut mitenkään kritisoida suomalaista yhteiskuntaa, vaan enneminkin kirjoittaa kulttuurieroista, tuntuu jotenkin hassulta tää sun kommentti. Suomessa nyt kuitenkin on aika harvinaista että toinen vanhemmista on edelleen kotona lasten käydessä jo yläastetta tai lukiota.

      Vaikka amerikkalainen olenkin, olen silti syntynyt ja kasvanut Suomessa. Minulla on siteitä suomeen, ystäviä ja tuttavia ja heidän kokemuksensa Suomen nykyisyydestä. Moni stereotyppisesti elämää Yhdysvalloissa kommentoivista perustaa kommenttinsa kuitenkin oman kokemuksensa sijasta lehtiartikkeleihin, tilastotietoihin ja lomamatkoihin.

      Poista
    2. Suomi on aika paljon jo ehtinyt muuttua sinä aikana, kun olet asunut Amerikassa.

      Mulla on 17-vuotias lukiolaispoika ja pari muuta isoa koululaista. Olen silti kotiäiti tai sanoisinko kotirouva ja aioin olla koko ikäni, mitä nyt jonkun romaanin voisin joskus kirjoittaa, jos sille päälle satun. On meitä tälläisiäkin varsinkin omakotialueilla ja isojen kaupunkien keskusta-alueilla. Laitamme perheelle aamiaista ja päivällistä, siivoamme (osalla on silti siivooja), harrastamme kulttuuria, liikuntaa jne, tapaamme toisia kotirouvia, teemme hyväntekeväisyystyötä jne.

      Poista
    3. Tottakai poikkeuksiakin löytyy. Kaikkeen löytyy poikkeuksia kaikkialta. Rohkenen kuitenkin väittää että aikuistuvien lasten kotiäitejä löytyy Suomesta vähemmän kuin monesta muusta maasta.

      Poista
  6. Minusta tämä ei välttämättä ole niinkään yksilötason asenne, vaan yhteiskunnan rakennelma. Suomessa yhteiskunta on rakennettu niin, että lapsiperhe ei yleensä pärjää yhden hengen palkalla. Siinä on varmaan ihan taloudelliset intressit taustalla eli pieni valtio on saanut tuottavuuden nousuun, kun naisetkin on ajettu töihin. Täten hyvin pienellä vähemmistöllä on edes teoriassa sitä vaihtoehtoa, että toinen vanhemmista (yleensä äiti) jäisi pitemmäksi ajaksi kotiin, vaikka haluaisikin. Luulen, että jos kysyttäisiin, kuinka moni suomalainen vs. yhdysvaltalainen vanhempi haluaisi jäädä lasten kanssa kotiin, jos lasten hoito olisi samallalailla järjestetty molemmissa maissa ja palkkataso olisi sama, olisivat luvut molemmissa maissa aikalailla samat. Tällä hetkellä Suomessa ei vaan pärjää (kovin hyvin) yhden hengen palkalla ja Yhdysvalloissa taas lastenhoitoa ei tueta valtion puolelta kuten Suomessa, jolloin töissäkäynti ei ole taloudellisesti kannattavaa ainakaan, jos on useampi kuin yksi lapsi / äidillä älyttömän hyvä palkka. Lisäksi Suomessa muistaakseni viidesosa lapsiperheistä on yksinhuoltajaperheitä. Heillä on on vielä vähemmän mahdollisuuksia jäädä kotiin, jos töitä vaan löytyy...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitukseni ei ollut kritisoida suomalaista järjestelmää sen enempää kuin tätä paikallistakaan. Kulttuurieroistahan se kumpuaa että täällä yhteiskuntarakenne kannustaa jäämään kotiin ja Suomessa taas toisinpäin.

      Täällä kotiäitiyttä kannustetaan jo ihan verotuksellisestikin, perheverotuksen ja vähennysten avulla.

      Poista
  7. Olen niin samaa mieltä kanssasi niin monesta asiasta tässä kirjoituksessa, että olen hyvällä tavalla nyt sanaton. Tai jos nyt muutaman sanan saan kursittua yhteen:

    En ole minäkään heittänyt elämääni tai koulutustani hukkaan, elämä on tällaista jatkumoa jossa välillä mennään yhtä ja toisinaan toista vaihetta. Jos minua on missään koskaan todella tarvittu, niin se on nyt juuri täällä kotona. Ennen pitkää olen toivonmukaan yhtä hyödyllinen jossain toisaalla.

    Suomessa ollaan eron tullen aika yksin taloudellisesti; en tiedä onko se syy siihen, että itsenäisyyttä painotetaan niin kovin? Monessa muussa maassa ei ero tosiaan tarkoita sitä, että olisi yksin puilla paljailla. Koska kotiäitiyttä pidetään arvossa, on pyritty myös varmistamaan, ettei se valintana kaada taloutta myöskään myöhemmin elämässä, kävi miten kävi.

    Minua ei kukaan kasvattanut olemaan erityisen vahva, onneksi; sain olla läpi lapsuuteni ja nuoruuteni oma herkkä itseni. Ja vanhempieni hyvällä tuella kasvoin sitten tällaiseksi mitä olen, uskallan elää omannäköistä elämää, tehdä omia päätöksiäni, voin olla mitä ikinä haluan: myös kotiäiti :)

    VastaaPoista
  8. Amerikassa on paljon kuuluisien julkkisten avioeroriitoja ja -oikeudenkäyntejä. Ovatko ne omaisuuden jakamislait ja elatusmaksumääräykset eron jälkeen sitten jotenkin epäselviä tai harkinnanvaraisia vai miksi niitä elatusmaksukiistoja yms on niin paljon Yhdysvalloissa? Miten omaisuuden jako ja elatusmaksut menevät eron jälkeen esim teidän osavaltiossanne, jos parilla on lapsiakin?

    Emmi-Utelias

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avioeroriitoja ja siihen liittyviä oikeudenkäyntejä on kai kaikkialla, ja paras tapa välttää näitä sotkuja on avioehtosopimus.

      Aviopuolisoilla on mahdollisuus selvittää asiat keskenään ja erota niin sanotusti hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä. Jos tähän ei päästä on seuraava askel sovittelu ja mikäli sovittelukaan ei auta, siirrytään oikeustoimiin.

      http://www.washingtondivorceonline.com/articles/divorce-laws.html

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi