seitsemän viikon koira

Kello on vähän jälkeen kuuden. Me ollaan oltu jo aamulenkillä ja nyt se torkkuu tossa sohvassa meidän pellavaisten tyynyjen seassa. Aamuruuan jätin antamatta, ettei autossa tule huono olo. Tunteiden kirjo vaeltaa laidasta laitaan ja silti tiedän ihan tuhatvarmasti että tää on ainoa oikea ratkaisu. Olen pettynyt itseeni. Vähän vihainen koirallekin. Enemmän itselleni. Olen surullinen ja helpottunut. Ikävöin ja ajatuksissani lyön itseäni sormille siitä ikävästä. Käyn halaamassa sitä vielä kerran. Haluan pitää sen lähellä vielä hetken. Pyytää anteeksi ja toivoa että sekin jossakin pienessä koiransydämessään ymmärtää ettei meillä ollut vaihtoehtoja.

viimeinen aamuhetki yhdessä

En luovuta. Luovuttaminen ei kuulu mun sanavarastoon vaikka varmasti pitäiskin. Joskus olis varmaan parempi osata nostaa kädet pystyyn, ottaa askel taakse ja antaa periksi. Olin päättänyt että viiden vuoden päästä mä nauran Fredden kanssa sille miten rankkaa meillä alkuaikoina oli Roiston kanssa. Että nauraisin sille miten me etsittiin sen piilokakkoja ja että nauraisin sillekin miten seisoin siellä samassa puskassa kymmenen kertaa päivässä maanittelemassa sitä kakkimaan ulos. Varasin eläinlääkärinkin jutellakseni koiran stressistä ja siitä miten sitä vois helpottaa, siis sitä ääniyliherkkyyttä ja siitä kumpuavaa tarvetta hoitaa asiansa mieluummin sisällä, siellä missä ei ole moottoripyöriä, paiskattuja ovia, koripallon pompottelua, kuorma-autoja. Olin päättänyt ratkaista meidän koiraongelman.

Kaikki kävi niin äkkiä. Yhtäkkiä oli jäljellä kaaos ja kolme itkevää lasta. Tätä en ollut osannut aavistaa. Mikään ei antanut olettaa että näin voisi käydä. Seisoin itse vieressä ja näin, näin miten poika lähestyi luuta syövää koiraa ja miten koira hyökkäsi. Se hyökkäsi varoittamatta. Se hyökkäsi suoraan kasvoihin. Sen jälkeen ilma oli täynnä tunteita. O itki kipua, K säikähdystä. M itki sitä että mä sihisin koiran lähtevän välittömästi samalla kun nakkasin sen koppiin ja oven perässä kiinni.

Ennen päivystykseen lähtöä laitoin kasvattajalle viestin. Sit me otettiin avoauto ja kruisailtiin O:n kanssa päivystykseen. Hampaat oli lävistäneet ihon kolmesta kohtaa, poskesta ja leuan alta. Syvimmät haavat oli leuan alla. Onneksi ei käynyt pahemmin. Lääkäri huuhtelee haavat ja kirjoittaa antibioottikuurin. Hoitaja teippaa haavat laastarein. Alakerrasta O saa uuden pikkupehmon kokoelmiin. Kotimatkalla me haetaan lääkkeet ja mehujäätä, mehujäät sielun haavoihin. Poika hokee autossa että Roisto löytää kyllä uuden kodin. Samalla se varmistaa että eihän se pure taas. Lupaan ettei pure. Ei enää koskaan.

Kotona soitan kasvattajalle. Kasvattaja sanoo tulevansa aamulla hakemaan meidän Roiston. Lapsiperheessä ei voi olla koiraa joka puree, ja koira joka hyökkää kerran tekee sen varmasti uudestaan. Seuraavaa kertaa ei voi tulla. M itkee sitä että koira lähtee. Lupaan että sitten kun me kaikki ollaan valmiita, meille tulee uusi koira. Pentu. Sitten joskus. Nyt täytyy vähän hengähtää.

Toivon sydämestäni että Roisto löytää pian sen oikean kodin.

Roisto palaa takaisin kasvattajalle