sellaista sattuu

Sängyn alla asuu kummitus. Mä vastaan että mä tiedän ja niiden silmät laajenee kauhusta, siis siitä että mäkin tiedän että siellä asuu kummitus. Joo, se on sellainen pienen pojan pikkuvarpaan mittainen, vaaleanpunainen ja vähän vihreä. Sillä on keltaisia raitoja ja se on niin pieni ettei sitä oikeastaan voi nähdä. Se huhuilee sieltä yön pimeydessä, mutta pelkää huoneen asukkaita niin ettei uskalla tulla ulos piilostaan. Ne katsoo mua ja kysyy; ”Oikeesti?” – vastaan että oikeesti, ihan oikeesti. Enää niitä ei pelota. Ei pelota koska se kummitus on niin pieni ja pelokas. Ne nukahtaa ja nukkuu aamuun asti.

Yöllä me kuunnellaan M:n kanssa ukkosta jossakin kaukana. Ensin välähtää ja sit me lasketaan; yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän... me ei enää jakseta laskea ja lopulta kuuluu kumea jyrinä. M kuiskaa mulle että se tykkää ukkosesta. Vastaan että niin minäkin. Me nukahdetaan yhdessä uudestaan vesisateen ropistessa talon katolla.

Joskus kahdeksan aikaan havahdun pienten jalkojen ääneen. Ne jalat tulee mun sängyn viereen ja ne sanoo että K ei pääse sängystä alas, koska sen kädet on niin likaiset. Sit se sama ääni ilmoittaa pissanneensa yöllä sänkyyn. Vastaan et ei se mitään, sellaista sattuu. Anna veljelles vessapaperia t se voi pyyhkiä kätensä. Pienet jalat kävelee pois ja mä jään unisena miettimään et miten niin sillä on niin likaiset kädet ettei se pääse pois sängystä. Nousen ja kävelen katsomaan. K:n sänky on täynnä ruskeaa tahmaa. Sitä samaa tahmaa on lakanoissa, tyynyssä ja pojassa. Sen käsissä ja sen naamassa. Poika on yltäpäältä suklaassa. Se kertoo nukkuneensa suklaapatukan kanssa. Nostan molemmat suihkuun ja huokaan. K varmistaa että rakastanhan mä sitä vielä vaikka se nukkui suklaan kanssa. Rakastan. Rakastan aina. Silloinkin kun sen valinnat ei ehkä ole niitä parhaita. Jätän pojat suihkuun ja lähden kuorimaan sänkyjä liinavaatteista. Toisessa sängyssä pissaa, toisessa suklaata. Sellaista sattuu.