Siirry pääsisältöön

onneksi on lego

Me ollaan legoperhe. Mun lapsuudessa oli legoperheitä ja sit oli playmobilperheitä. En tiedä onko edelleen näin, mutta sen tiedän ettei kaikki ole legoperheitä. Me ollaan, vahvasti. Vastaus kysymykseen siitä mitä jannut haluaa synttärilahjaksi oli helppo, legoja. Star Wars legoja, Batman legoja, Spiderman legoja, Chima legoja, City legoja. Aina välillä törmään vanhempaan, joka toteaa ettei hänen lapsensa ole koskaan välittäneet legoista. Ehkä legovanhempien lapsista sitten tulee legolapsia?

Duplot myytiin naapuriin muistaakseni vuosi tai puolitoista takaperin. Naapurinperhe oli hämmästynyt siitä miten paljon niitten lapset rakasti ja rakensi Duploillaan. Ne ei ollet legovanhempia, mutta niistä saattaa ehkä kasvaa legoperhe. Sen jälkeen meillä on ollut vaan pikkulegoja. Silläkin uhalla että yksi kolmesta syö niitä. Vähitellen löydän vähemmän ja vähemmän pureskeltuja palikoita ja siitä on aikaa kun viimeksi kuulin K:n suusta että se nielaisi legon – vahingossa.

M innostuu rakentamisesta satunnaisesti. Se osaa kyllä rakentaa isojakin kokonaisuuksia ohjeita seuraamalla, mutta kaikista mieluiten se lajittelee. Se lajittelee paloja värin ja koon mukaan ja laittaa niitä kiinni alustaan oman sisäisen järjestyksensä mukaan. Niistä tulee kauniita.

Viime vuoden aikana me ollaan vähitellen siirrytty siihen et sen sijaan että mä istun rakentamassa niille milloin mitäkin, ne rakentaa sen itse. O rakentaa upeita autoja ja lentokoneita ja avaruusaluksia. K:nkin rakennelmat on upeita, mutta ehkä vähän vähemmän funktionaalisia. Hienoja kuitenkin. Viikon takaisiin synttäreihin asti mä olen kuitenkin aina raksannut niille ne Chima linnoitukset ja batmobiilit. Kääntöpuoli on ollut se ettei muitten rakentamaa tule kunnioitettua samalla tapaa kuin itsetehtyä. Yli tuhannen palan Chima linnoitus, jota jouluna rakensi tunteja, kesti viikon.

Torstaina asetin ne istumaan pöydän ääreen. Kummallekin jannulle oma legopaketti, sellainen muutaman sadan palan setti, eteen tarjotin ja ohjeet. Mä istuin niitten väliin avustamaan. Mun ensioletus oli et O saattais jopa osatakin seurata ohjeita, osaahan se rakentaa ilman ohjeitakin. K:n suhteen olin epäileväinen. Pidin itseäni turhankin kunnianhimoisena ja ajattelin et jos se nyt vartin jaksais tässä istua hermostumatta.



Yllättäin O:n oli vaikeaa seurata ohjetta. Rakentaa se kyllä osaa, mutta avaruudellinen hahmottaminen on selkeesti vielä vähän vaiheessa. Me luettiin ohjetta yhdessä ja se rakensi ja mä neuvoin ja autoin. Siinä mun toisella puolella ähelsi toinen poika. Se rakensi, puhui itsekseen, käänsi sivua ja rakensi. Sit se pyysi mua avaamaan toisen pussin ja sit se taas ähisi ja puhisi ja rakensi. Meidän O:n kanssa edelleen työstäessä O:n legoa, K julisti olevansa valmis. Jätkä oli ihan itse rakentanut koko systeemin, ja vielä täsmälleen oikein. Sit se halus rakentaa seuraavan.




Isoäidiltään saamilla synttärirahoilla ne kävi legokaupassa ostamassa legopaloaseman. Paketissa on 750 palaa, usemapi kirja ja yhdeksän pussia. Ja K rakensi. Se rakensi aamulla heti herättyään. Se rakensi koulun jälkeen. Se rakensi katsomatta kertaakaan telkkaria neljään päivään. Se ei halunnut tehdä mitään muuta kuin rakentaa paloasemaa. Komesti autoin. Kolmasti se oli hahmottanut ohjeen väärin, eikä päässyt eteenpäin ilman apua.





Kyllä. Olen ylpeä lapsestani. Mutta enemmän kuin ylpeä sen rakennustaidoista olen onnellinen siitä että me ollaan vihdoinkin löydetty edes yksi asia jolla sen vauhdin saa pysähtymään. Jotakin sellaista minkä avulla meidän elohiiren ja sähköjäniksen saa istumaan pöydän ääreen. Ei hiljaa, mutta itsekseen puhisten ja pöhisten. Satanen on halpa hinta siitä ettei se neljään päivään kysy kertaakaan saako se pelata tai katsoa telkkaria. Satanen on halpa hinta siitä ettei se juokse ympäri taloa kiljuen. Satanen on halpa hinta siitä ettei sitä tarvitse jatkuvasti yrittää pysäyttää.


Onneksi on Lego.


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Reetta11. kesäkuuta 2015 klo 12.06

    Mä oon legoperheestä mutta nykyisin ei olla. Ei vaan kiinnosta noista kumpaakaan. Enkä ehkä oo hirveesti rohkaissut siihen suuntaan, koska mulla ei riitä kärsivällisyys. En pysty istumaan paikallaan legojen seassa. Duploilla me tehtiin ja huh että sekin oli ahdistavaa, mutta mä sinnittelin. Koska mulla ei muuten ole vaikeuksia pysyä paikoillani ja olen monissa asioissa sinnikäs ja ja kärsivällinen, tän täytyy johtua vain siitä, että mulla ei ole sisäistä motivaatiota legoilla rakentamiseen. Sattuman sanelemaa on sitten se, että oikein kukaan meidän lähipiirissäkään ei ole kiinnostunut niistä (kuten oletin että Suomessa kavereista edes joku olis), niin lopputulos on, että mun lapset pitää legoja tosi epäkiinnostavina. Meillä on sängyn alla jättilaatikko niitä, koska mun ja mun sisarusten legot oli säästetty ja noi on saaneet jotain lahjaksi. Niillä tehdään ehkä kerran vuodessa.

    Niin ja on siinä sekin, että mä en hahmota niitä ohjeita. Ihan hirveetä, mutta mä en vaan ymmärrä niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa11. kesäkuuta 2015 klo 18.51

      Mä mietin Reetta että olisko tällä ohjeitten hahmottamisella jokin yhteys siihen ettet tykkää ajaa autoa, siis se avaruudellinen hahmottamiskyky?

      Meidän perheessähän lapsilla on käytännössä kaksi lelua, on legot ja sit on se puinen junaratasysteemi. Mitään muuta meillä ei sit oikeastaan olekaan. Toki palapelejä ja lautapelejä, mutta siis leluja. Jannut halus transformereita ja pyysin niille synttärilahjaksi legon bioniclejä, hyvin ovat ajaneet transformerin virkaa.

      Poista
    2. Reetta12. kesäkuuta 2015 klo 10.37

      Niin siis, etten OSAA ajaa autoa :) Mulla ei ole siis minkäänlaista avaruudellista hahmotuskykyä, ei niin minkäänlaista (tai no sen verran et hengissä selviän). Ollaan toimintaterapeutin kanssa L:sta huomattu, että sillä kans vähän hakee tuo puoli, mutta toisaalta se ymmärtää sanallisia ohjeita ihan älyttömän hyvin. Sille voi opettaa vaikka jotain liikesarjoja tai tanssiaskelia selittämällä, mitä pitää tehdä, ja samoin rakentelujutuissa. Ei tartte näyttää mitään, riittää, että sille selittää ja se osaa toistaa täydellisesti.
      Mut muistan kyllä et me mun lapsuudessa tehtiin kans legoilla aina vaan vapaasti, ei meillä ollut mitään ohjeita. Olin ihan järkyttynyt, kun lapset ja kavereiden lapset alkoi olla siinä iässä, että ne teki legoilla ja kaikki väänsikin ohjeiden mukaan. En ollut edes tiennyt, että niillä voi rakentaa niin.

      Poista
  2. Anonyymi11. kesäkuuta 2015 klo 22.25

    Ensimmäiset kysymykset lapsen vanhemmilta siinä vaiheessa, kun pohditaan mahdollisia luki- ja/tai hahmottamisen vaikeuksia pienellä koululaisella, koskevat usein nimenomaan palapelien ja legojen rakentelua. Ja legojen rakentelua nimenomaan ohjeiden mukaan. Jos lapsi ei tykkää ohjeiden mukaan rakentelusta, johtuu se oman kokemukseni mukaan aika usein siitä, että ohjeiden hahmottaminen on liian vaikeaa. Eihän meistä kukaan tykkää tehdä mitään sellaista, joka tuntuu vaikealta. Ja lapselle tuon valinnan käyttäminen on ihan luonnollista. Ei meistä vanhemmista kukaan kaiketi lapsiaan pakota leikkimään vain tiettyjä leikkejä. Oman mielen mukaan rakentelu on tietysti helpompaa, koska saat itse kehitellä systeemin alusta loppuun saakka.

    Ja nyt äidin mielipide... Onnea on Legot. Ja lapset, jotka jaksavat ja haluavat niiden kanssa touhuta. Sateisetkin päivät kuluvat riitelemättä, kun leikki vaan pääsee vauhtiin. Lopputuloksena on toki huone, jossa on legopalikoita ripoteltuna sinne tänne ja kaiken maailman aluksia lojuu pitkin poikin. Mutta se on pieni hinta siitä, että veljekset leikkivät keskenään sulassa sovussa. Ja oppivat ja harjoittelevat siinä samalla monia tärkeitä taitoja.

    -Minna

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää