Siirry pääsisältöön

hitaana päivänä



Yksi nilkuttaa, toinen saa silmätippoja kahden tunnin välein. Kolmannella on tötteröturhauma ja mulla vakava univaje ja pelottavan vetämätön olotila selittämättömästä syystä valvotun yön jälkeen. Kaikesta mainitusta huolimatta M oli saatava kouluun ja mun lähdettävä kaksikon kanssa palaveeraamaan Reksin kanssa.

Koulun kansliassa lykkäsin jannuille mun puhelimen kouraan ja annoin niille luvan katsoa telkkaria. Mä astelin Reksin toimistoon, istuin mulle osoitettuun tuoliin ja sit me puhuttiin. Me puhuttiin M:n tarpeista, me puhuttiin luokkahuonetyöskentelyn kipukohdista tällä hetkellä. Siitä miten se tarvitsee jatkuvasti sanallisen kuittauksen opettajalta kaikkeen, turhaan ja tarpeelliseen. Siitä miten M:n maailmassa se on ainoa tärkeä henkilö 22 lapsesta ja jos sillä on asiaa Opelle, pitää sen ohittaa kaikkien muitten tarpeet. Meillä oli hyvä palaveri. Perustelin oman kantani, puhuin Erityisopen näkemyksistä ja Reksi sanoi että on mukavaa puhua vanhemman kanssa joka kykenee näkemään myös ne oman lapsensa kehitysalueet. Tiimin – johon mä siis myös kuulun – tavoite kun ei ole tehdä M:n koulutiestä mahdollisimman kivutonta ja helppoa, vaan enneminkin sellainen että se oppii niitä taitoja joita se tarvitsee tulevaisuudessa.

Lopputulemana kävelin ulos Reksin toimistosta sikäli sangen poikkeuksellisessa asemassa että tiesin jo tässä vaiheessa, ennen kuin asiasta on pidetty edes yhtään palaveria opettajatasolla, kuka M:n opettaja tulee olemaan ensi syksynä. Eka koulutason kokous aiheesta on toukokuun 22. ja lopulliset listat opettajista ja oppilaista julkaistaan vasta elokuun viimeisellä viikolla.

Se miten systeemi toimii käytännössä on niin että kouluvuoden lähestyess loppuaan opettajat kokoontuu ja käy läpi jokaisen oppilaan toisten opettajien kanssa. Samassa tilaisuudessa istuu Erityisopetustiimi ja ne käy erityisoppilaat läpin erillisenä kokoonpanona. Kun seuraavan luokka-asteen luokkia lähdetään rakentamaan saa erityisope ja Reksi sijoittaa ensin ne lapset joilla on erityiset syyt olla tiettyjen opettajien luokilla. M on yksi niistä. Loput lapset jaetaan sukupuolen, koulumenestyksen ja persoonallisuuden mukaan siten että kaikista luokista tulee mahdollisimman tasapainoiset. Näin tehdään jokainen vuosi, sillä jokainen syksy kaikki aloittaa uuden opettajan kanssa, osin uusien luokkatovereitten kanssa. Tänä syksynä M:lla oli niistä 21 luokkatoverista muistaakseni kaksi lasta joiden kanssa se kävi myös sitä ensimmäistä K-luokkaa.


Loppupäivä me maattiin päällekäin sohvassa. Väillä laitettiin K:lle silmätippoja ja ojennettiin nilkuttajalle lisää kipulääkkeitä. Minä torkuin ja Roistopoika torkkui vieressä. 


Kommentit

  1. Onpa erikoinen systeemi! Ymmärrän kyllä heti, mitä sillä haetaan, mut eikö siis yhtään menetetä ryhmäytymisessä ja tuttuudessa? Tai ihan käytännön asioissa, jos vaikka kimppakyytejä pitää vuosittain sopia uusiksi (ai mut alkaako siellä kaikkien koulu aina samaan aikaan?). Anyway, tiedän paljon lapsia, jotka on jääny jumiin epäsopivaan luokkaan / opettajalle jopa vuosiksi, mut toisaalta esimerkiksi omalle aika herkälle lapselle just tuttu ope, tuttu ryhmä ja tuttu luokkahuone on hirmu tärkeitä kiintopisteitä, vuosi toisensa perään. Jännä ero, kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, puolensa kussakin systeemissä. Yllätyksekseni olen oppinut ettei tää oo käytössä vaan täällä vaan olen saanut kummeksuvia katseita niiltä muilta bussipysäkin naisilta esitellessäni suomalaista järjestelmää, jossa sama opettaja työskentelee samojen oppilaitten kanssa kuusi vuotta.

      Koulu tosiaan alkaa ja loppuu kaikilla samaan aikaan, luokasta ja luokka-asteesta riippumatta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän