Me ollaan
legoperhe. Mun lapsuudessa oli legoperheitä ja sit oli playmobilperheitä. En
tiedä onko edelleen näin, mutta sen tiedän ettei kaikki ole legoperheitä. Me
ollaan, vahvasti. Vastaus kysymykseen siitä mitä jannut haluaa
synttärilahjaksi oli helppo, legoja. Star Wars legoja, Batman legoja,
Spiderman legoja, Chima legoja, City legoja. Aina välillä törmään vanhempaan, joka toteaa ettei hänen lapsensa ole koskaan välittäneet legoista. Ehkä legovanhempien lapsista sitten tulee legolapsia?
Duplot myytiin
naapuriin muistaakseni vuosi tai puolitoista takaperin. Naapurinperhe oli hämmästynyt siitä miten paljon niitten lapset rakasti ja rakensi Duploillaan. Ne ei ollet legovanhempia, mutta niistä saattaa ehkä kasvaa legoperhe. Sen jälkeen meillä on
ollut vaan pikkulegoja. Silläkin uhalla että yksi kolmesta syö niitä.
Vähitellen löydän vähemmän ja vähemmän pureskeltuja palikoita ja siitä on aikaa
kun viimeksi kuulin K:n suusta että se nielaisi legon – vahingossa.
M innostuu
rakentamisesta satunnaisesti. Se osaa kyllä rakentaa isojakin kokonaisuuksia
ohjeita seuraamalla, mutta kaikista mieluiten se lajittelee. Se lajittelee
paloja värin ja koon mukaan ja laittaa niitä kiinni alustaan oman sisäisen
järjestyksensä mukaan. Niistä tulee kauniita.
Viime vuoden
aikana me ollaan vähitellen siirrytty siihen et sen sijaan että mä istun
rakentamassa niille milloin mitäkin, ne rakentaa sen itse. O rakentaa upeita
autoja ja lentokoneita ja avaruusaluksia. K:nkin rakennelmat on upeita, mutta
ehkä vähän vähemmän funktionaalisia. Hienoja kuitenkin. Viikon takaisiin
synttäreihin asti mä olen kuitenkin aina raksannut niille ne Chima linnoitukset
ja batmobiilit. Kääntöpuoli on ollut se ettei muitten rakentamaa tule
kunnioitettua samalla tapaa kuin itsetehtyä. Yli tuhannen palan Chima
linnoitus, jota jouluna rakensi tunteja, kesti viikon.
Torstaina asetin
ne istumaan pöydän ääreen. Kummallekin jannulle oma legopaketti, sellainen
muutaman sadan palan setti, eteen tarjotin ja ohjeet. Mä istuin niitten väliin
avustamaan. Mun ensioletus oli et O saattais jopa osatakin seurata ohjeita,
osaahan se rakentaa ilman ohjeitakin. K:n suhteen olin epäileväinen. Pidin
itseäni turhankin kunnianhimoisena ja ajattelin et jos se nyt vartin jaksais
tässä istua hermostumatta.
Yllättäin O:n oli
vaikeaa seurata ohjetta. Rakentaa se kyllä osaa, mutta avaruudellinen
hahmottaminen on selkeesti vielä vähän vaiheessa. Me luettiin ohjetta yhdessä
ja se rakensi ja mä neuvoin ja autoin. Siinä mun toisella puolella ähelsi
toinen poika. Se rakensi, puhui itsekseen, käänsi sivua ja rakensi. Sit se
pyysi mua avaamaan toisen pussin ja sit se taas ähisi ja puhisi ja rakensi.
Meidän O:n kanssa edelleen työstäessä O:n legoa, K julisti olevansa valmis.
Jätkä oli ihan itse rakentanut koko systeemin, ja vielä täsmälleen oikein. Sit
se halus rakentaa seuraavan.
Isoäidiltään
saamilla synttärirahoilla ne kävi legokaupassa ostamassa legopaloaseman.
Paketissa on 750 palaa, usemapi kirja ja yhdeksän pussia. Ja K rakensi. Se
rakensi aamulla heti herättyään. Se rakensi koulun jälkeen. Se rakensi
katsomatta kertaakaan telkkaria neljään päivään. Se ei halunnut tehdä mitään
muuta kuin rakentaa paloasemaa. Komesti autoin. Kolmasti se oli hahmottanut
ohjeen väärin, eikä päässyt eteenpäin ilman apua.
Kyllä. Olen ylpeä
lapsestani. Mutta enemmän kuin ylpeä sen rakennustaidoista olen onnellinen
siitä että me ollaan vihdoinkin löydetty edes yksi asia jolla sen vauhdin saa
pysähtymään. Jotakin sellaista minkä avulla meidän elohiiren ja sähköjäniksen
saa istumaan pöydän ääreen. Ei hiljaa, mutta itsekseen puhisten ja pöhisten.
Satanen on halpa hinta siitä ettei se neljään päivään kysy kertaakaan saako se
pelata tai katsoa telkkaria. Satanen on halpa hinta siitä ettei se juokse
ympäri taloa kiljuen. Satanen on halpa hinta siitä ettei sitä tarvitse
jatkuvasti yrittää pysäyttää.
Onneksi on Lego.
Mä oon legoperheestä mutta nykyisin ei olla. Ei vaan kiinnosta noista kumpaakaan. Enkä ehkä oo hirveesti rohkaissut siihen suuntaan, koska mulla ei riitä kärsivällisyys. En pysty istumaan paikallaan legojen seassa. Duploilla me tehtiin ja huh että sekin oli ahdistavaa, mutta mä sinnittelin. Koska mulla ei muuten ole vaikeuksia pysyä paikoillani ja olen monissa asioissa sinnikäs ja ja kärsivällinen, tän täytyy johtua vain siitä, että mulla ei ole sisäistä motivaatiota legoilla rakentamiseen. Sattuman sanelemaa on sitten se, että oikein kukaan meidän lähipiirissäkään ei ole kiinnostunut niistä (kuten oletin että Suomessa kavereista edes joku olis), niin lopputulos on, että mun lapset pitää legoja tosi epäkiinnostavina. Meillä on sängyn alla jättilaatikko niitä, koska mun ja mun sisarusten legot oli säästetty ja noi on saaneet jotain lahjaksi. Niillä tehdään ehkä kerran vuodessa.
VastaaPoistaNiin ja on siinä sekin, että mä en hahmota niitä ohjeita. Ihan hirveetä, mutta mä en vaan ymmärrä niitä.
Mä mietin Reetta että olisko tällä ohjeitten hahmottamisella jokin yhteys siihen ettet tykkää ajaa autoa, siis se avaruudellinen hahmottamiskyky?
PoistaMeidän perheessähän lapsilla on käytännössä kaksi lelua, on legot ja sit on se puinen junaratasysteemi. Mitään muuta meillä ei sit oikeastaan olekaan. Toki palapelejä ja lautapelejä, mutta siis leluja. Jannut halus transformereita ja pyysin niille synttärilahjaksi legon bioniclejä, hyvin ovat ajaneet transformerin virkaa.
Niin siis, etten OSAA ajaa autoa :) Mulla ei ole siis minkäänlaista avaruudellista hahmotuskykyä, ei niin minkäänlaista (tai no sen verran et hengissä selviän). Ollaan toimintaterapeutin kanssa L:sta huomattu, että sillä kans vähän hakee tuo puoli, mutta toisaalta se ymmärtää sanallisia ohjeita ihan älyttömän hyvin. Sille voi opettaa vaikka jotain liikesarjoja tai tanssiaskelia selittämällä, mitä pitää tehdä, ja samoin rakentelujutuissa. Ei tartte näyttää mitään, riittää, että sille selittää ja se osaa toistaa täydellisesti.
PoistaMut muistan kyllä et me mun lapsuudessa tehtiin kans legoilla aina vaan vapaasti, ei meillä ollut mitään ohjeita. Olin ihan järkyttynyt, kun lapset ja kavereiden lapset alkoi olla siinä iässä, että ne teki legoilla ja kaikki väänsikin ohjeiden mukaan. En ollut edes tiennyt, että niillä voi rakentaa niin.
Ensimmäiset kysymykset lapsen vanhemmilta siinä vaiheessa, kun pohditaan mahdollisia luki- ja/tai hahmottamisen vaikeuksia pienellä koululaisella, koskevat usein nimenomaan palapelien ja legojen rakentelua. Ja legojen rakentelua nimenomaan ohjeiden mukaan. Jos lapsi ei tykkää ohjeiden mukaan rakentelusta, johtuu se oman kokemukseni mukaan aika usein siitä, että ohjeiden hahmottaminen on liian vaikeaa. Eihän meistä kukaan tykkää tehdä mitään sellaista, joka tuntuu vaikealta. Ja lapselle tuon valinnan käyttäminen on ihan luonnollista. Ei meistä vanhemmista kukaan kaiketi lapsiaan pakota leikkimään vain tiettyjä leikkejä. Oman mielen mukaan rakentelu on tietysti helpompaa, koska saat itse kehitellä systeemin alusta loppuun saakka.
VastaaPoistaJa nyt äidin mielipide... Onnea on Legot. Ja lapset, jotka jaksavat ja haluavat niiden kanssa touhuta. Sateisetkin päivät kuluvat riitelemättä, kun leikki vaan pääsee vauhtiin. Lopputuloksena on toki huone, jossa on legopalikoita ripoteltuna sinne tänne ja kaiken maailman aluksia lojuu pitkin poikin. Mutta se on pieni hinta siitä, että veljekset leikkivät keskenään sulassa sovussa. Ja oppivat ja harjoittelevat siinä samalla monia tärkeitä taitoja.
-Minna