Siirry pääsisältöön

täysi-ikäinen

Mä näin unta että Fredde tuli mun luo ja ilmoitti haluavansa avioreon. Siinä unessa se oli täynnä vihaa. Kävelin pois ja mietin miten aloittaisin uuden elämän. Samana yönä Fredde näki unta. Siinä unessa M ilmoitti haluavansa muuttaa oikean isänsä luokse. Unessa ei selvinnyt kuka se oikea isä oli.

Keväällä 1993, 22 vuotta sitten olin hyvän ystävän lakkiaisissa. Mun vieressä seisoi salskea nuorimies jonka tunnistin tuoreen ylioppilaan isoveljeksi. Epähuomiossa se otti pöydältä mun skumppalasin ja tyhjensi sen.  Myöhemmin sinä kesänä se salskea nuorimies osoittautui teiden ritariksi pelastaessaan nuoren naisen autopulasta.

Neljä vuotta myöhemmin se salskea nuorimies odotti nuorikkonsa kanssa kirkon ovien aukeamista japanilaisen turistilauman kuvatessa vihkiparia. Oli lauantai. Oli kesäkuu. Sää oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin. 

Tänään se sama avioliitto saavuttaa täysi-ikäisyyden.

Hetken se kerkesi elää varhaislapsuutta ennen kuin saavutti raivokkaan uhmaiän. Uhmaiässä se kokeili rajojaan tosissaan. Se heittäytyi lattialle ja ilmoitti lopettavansa. Se sanoi ettei se enää halunnut. Lopulta se kuitenkin halusi.

Sillä on ollut ne semiseesteiset alakouluvuodet. Ne oli niitä aikuisia vuosia kun elämä oli suuri seikkailu uudessa maassa.  Ja se on jopa selvinnyt murrosiän vuosista. Murrosikään se tuli poikien syntyessä. Murrosikä ei ollut helppo, mutta samalla niitä vuosia siloitti tietoisuus yhteisistä vuosista ja halu selviytyä, onnistua ja rakentaa.

Se avioliitto on vuosien saatossa oppinut vaikenemaan. Se ei enää haasta riitaa jokaisesta pikkuasiasta, vaan yrittää säästää sanomisen siihen kohtaan kun on aika sanoa. Puolin ja toisin. Hiljaa Fredde antaa mun vaatteitten maata työtuolin selkänojalla ja kävelee mun paperipinon ohitse vaikka mä tiedän että kummastakin se haluais sanoa. Mä taas yritän pitäytyä yhdessä tuolinselkänojassa ja yhdessä paperiläjässä. Yhtälailla mä olen hiljaa ja poimin puulastat ulos tiskikoneesta, ja samalla huuhtelen suurimmat roippeet lautasista, kauhoista ja kapustoista.

Se on oppinut antamaan toiselle tilaa, puhuttiin sitten ravintolaillasta, rentotutumisesta tai telkkarinkatsomisesta. Lupaa ei tarvitse kysyä. Menee jos tuntuu siltä että haluaa mennä. Fredde rentoutuu pesemällä autot ja siivoamalla. Se seisoo ulkona pesemässä autoja keskimäärin seitsemänä päivänä viikosta. Se ottaa oluen mukaan ja painelee pihalle työpäivän jälkeen. Mä istun koneella ja kirjoitan ja me ollaan yhdessä huonoja vanhempia ja istutetaan lauma katsomaan telkkaria. Illalla me maataan vierekkäin meidän aviovuoteessa. Mä katson tabletilta omaa sarjaa, Fredde omaansa.

Se on oppinut kunnioittamaan toista. Fredde ei ole koskaan sanonut musta rumaa sanaa kenenkään muun edessä. Puolihumoristinen puolison kritisoiminen muitten edessä kuulostaa rumalta, eikä se ole kenestäkään mukavaa. Mä saatan vinoilla julkisesti sen auto-ostoksista, mutta toisaalta jos ihminen ostaa kaksi autoa kolmessa viikossa ja kolme autoa vuodessa, on kai lupa todeta että se ostaa autoja useammin kuin monet vaatteita?

Meidän rakkaus ei ole raivokasta. Se ei enää roihua alkuaikojen intohimon jännittävällä liekillä. Se asuu arjessa. Se asuu yhteen hiileen puhaltamisessa, siinä huomaamattomassa kosketuksessa. Ja siinä että toista ymmärtää usein ilman sanojakin. Se elää niissä pienissä rakkaudenteoissa, siinä että ehtii tyhjentämään tiskikoneen ennen toista, tai siinä että ostaa kaupasta sen toisen lempiherkkua – pyytämättä.

On ollut aikoja jolloin on tahdottu rakastaa enemmän kuin rakastettu. On seisty toisen rinnalla niin myötä kuin vastamäessä ja nojattu selkä selkää vasten suurissa myrskyissä. Rakkaus asuu siinä että meistä on mukavaa olla toistemme kanssa, vielä kahdeksantoistavuotta myöhemminkin.





Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi