vakavasti vanhemmuudesta

Me ollaan paljon L:n kanssa puhuttu tästä ja oonhan mä aiheesta kirjoittanutkin... tää vaan on niin iso asia että sitä sietää pohtiakin.

Joku kolumnisti joskus kirjoitti, että on onnistunut vanhempana jos omat lapset tulee hänen hautajaisiinsa ja tuntevat jopa jonkinlaista suruakin. Allekirjoitan, olis kivaa jos nää haluais tulla mun hautajaisiin ja jos jopa vähän kaipaisivatkin. Mustaa huumoria ja samalla valitettavan totta. Isäni hautajaisiin en mennyt, en tiedä menisinkö äitini hautajaisiin, en edes tiedä olisinko tervetullut. Mummin hautajaisiin olisin mennyt ja suren edelleen etten päässyt, olin raskaana, odotin poikia, en saanut lähteä.

Toinen kolumnisti kirjoitti, että heidän perheessään saa kiroilla niin kauan kuin osaa käyttää sanoja oikeissa paikoissa, oikean yleisön edessä. Sekin kuulostaa ihan fiksulta mun korviin... ärräpäät on ihan jees, mutta ne eivät ole välimerkkejä eikä niitä ole syytä käyttää koulussa, muita loukaten tai muuten epäsopivasti. Kuitenkin kun lyö vasaralla sormeen tai muuten oikein harmittaa niin menköön... sitä v-sanaa ei kumpikaan vanhemmista käytä, joten tuskin ne sitä ihan heti oppii.

Mistä tiedän, että olen vanhempana onnistunut noin muuten... Voin olla tyytyväinen jos mun lapsista tulee viisaampia, älykkäämpiä ja menestyneempiä kuin musta – en nyt tarkoita taloudellista menestystä, mainetta tai kunniaa. Mä toivon, että ne on itse tyytyväisiä omaan elämäänsä ja kokevat itsensä onnellisiksi. Mä olen saavuttanut elämässä jotakin jos jonakin päivänä voin kysyä omalta lapseltani neuvoa. Olen onnistunut jos mun lapset pärjää ilman mua, niinhän sen pitää mennä, lapset kasvaa ja lopulta ne pärjää ihan ilman meitä ja siinä kohdassa mitataan vieläkö ne haluaa mua nähdä.

Mä olen onnistunut vanhempana jos ne tietää ettei mun rakkaudella ole reunaehtoja tai hintalappua. Jos ne kokee että mä rakastan niitä tapahtui mitä tahansa ja että kotiin voi aina tulla, ihan, ihan, aina, eikä mikään tai kukaan voi sitä estää. 

Yhdellä luennolla luennoitsija kertoi keskustelusta jonka oli käynyt lapsensa kanssa:

”Äiti, rakastaisiko mua jos joutuisin vankilaan? Olisitko vihainen?”

”Rakastaisin. Olisin surullinen, koska tietäisin että sinäkin olet.”

”Ilmiantaisitko minut jos tekisin rikoksen?”

”Auttaisin sinua ymmärtämään, että sen oikean ratkaisun tekeminen ja poliisille ilmoittautuminen olisi sinun kannaltasi se paras vaihtoehto, vaikka joutuisitkin vankilaan.”

”Häpeäisitkö minua?”

”En, saattaisin hävetä tekoasi sinun kanssasi”

Mun maailmassa lapsella ei ole velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan, vaan vanhempana mulla on velvollisuus. Velvollisuus on ruma sana, kuin jotakin ikävää. Minä saan olla läsnä, minä saan kasvattaa, osallistua, rakastaa. Minä saan kuulla sen kiukun ja raivon, saan koska haluan olla lapselleni se kaikkein turvallisin ihminen maailmassa, se jolle voi sanoa ja kertoa ihan mitä tahansa, se joka ei koskaan petä, se johon voi luottaa. Se jonka suojissa voi oppia luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä, kasvaa vahvaksi ihmiseksi.

Se on iso tehtävä – toivottavasti vanhempana pystyn siihen.