elämäni aakkoset A-O

Villa Hulinan Meira postasi elämänsä aakkoset... Mulle muistui mieleen ne Gloria-lehden jutut vuosien takaa ja sit samalla M:n kotitehtävät. Joka perjantai M palauttaa kouluun kirjaintehtävän. Tällä viikolle T: ”A tree on teal paper with triangle shaped pictures of table, tomato, two, twelve, toothbrush…” Viime vikolla se oli: “Letter P painted pink and purple”.

Miltä mun elämän aakkoset näyttäis? Mitä haluaisin kertoa tai sanoa? Kuvaisinko vai kirjoittaisinko? Molempia? Sitäpaitsi huomisen aakkoset on melkovarmasti erilaiset kuin tämänpäiväiset... Saisko valita monta? Pitääkö keskittyä siirappiin ja hunajaan vai voiko mukaan sekoittaa myös suolaa ja pippuria? Aion olla häikäilemätön ja käyttää kahta kieltä.

Aamu. Mä ihan oikeesti tykkään aamuista – silloin kun ei ole kiire. Jos on liian kiire, olen huonotuulinen, äksy ja arvaamaton. A vois olla myös auto. Olen riippuvainen autosta, pidän autoista ja ajan paljon.

Bread. Leivon leipää, syön leipää. Leipä on monella tapaa elämän perusta, niin kuvainnollisesti kuin kirjaimessakin. Makeaa ja suolaista... Makeaa omenasta, kurpitsasta, banaanista... amerikkalainen bread on suomalainen maustekakku, tai siis sellainen kuivakakku. Leipään voi sekoittaa mitä vaan ja siitä tulee usein sitä parempaa, mitä rohkeammaksi ryhtyy. B voi olla myös bed – sänky. Onko maailmassa mitään ihanampaa kuin vetäytyä illalla väsyneenä puhtaitten lakanoitten väliin, lukea Kodinkuvalehteä, pelata erä tai kaksi sudokua ja valua lempeästi unen maailmaan. Liian monta vuotta uni keskeytyi liian usein ja sänky alkoi ahdistamaan.

Cloud. Pilvestä on tullut tärkeä... pilvessä on valokuvat ja blogit ja budjetit. Pilvi on itsestäänselvyys ja työkalu tallentaa kaiken automaattisesti pilveen. Saman tekee puhelin.

Dear Diary – päiväkirja, blogi... paikka käsitellä omia tunteita ja ajatuksia. Tallentaa arki muistiin, sellaisena kuin se on nyt, lasten ollessa pieniä ja tarvitsevia. L ehdotti että pistäisin blogin syksyksi tauolle, viisaana miehenä tiesi, että voi olla ajallisesti vähän tiukkaa päivittää. En halunnut, halusin muistaa myös tämän syksyn. Päätös oli viisas, tilanne kun on vähän sama kuin poikien ekana vuotena... tiedän että tämä syksy tuli ja oli, ja kohta alkaa joulu... ilman blogia en muistais muuta.

Elämä, eläin, empatia, elementary, etiologia, eksyminen... Elämä on. Eläinkin on. Empatia on kyky jota opettelen edelleen. Alakoulu on tulossa tutuksi M:n myötä. Etiologia eli syyoppi on tullut lääketieteellisessä mielessä tutummaksi. Eksyminen tuntuu vieraalle ajatukselle. Eksyn harvoin, kartat tuntuu selkeiltä ja käytän auton navigaattoria vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Yleensä vilkaisen kotona koneelta karttaa ja sen jälkeen ajan.

Fairness... elämä ei ole reilua, mutta lasten kanssa moni asia perustuu juuri reiluuteen. ”Ei ole reilua jos...” Joskus tulee kuitenkin muistutettua lapsiakin siitä ettei elämä oikeasti perustu reiluuteen.

Grade – arvosana ajaa ylisuorittajaa kohti tavoittamattomissa olevaa täydellisyyttä. Siihen ei auta järki, eikä siihen ole auttanut edes terapia. Sen verran oon kehittynyt, että tiedostan tän ongelman ja osaan nauraa sille. Pitäis varmaan aloittaa joku epäonnistumisensiedätysohjelma ja vastat joka kolmanteen kysymykseen väärin – tietoisesti.

Hiljaisuus on harvinaista herkkua. Lasten sairastamisen paraspuoli on päiväunet... kuulen kellon tikityksen, kuivausrummun hurinan ja ohitse ajavat autot. Kuulen pihalla kurnuttavan sammakonkin. Pyykit on viikattu, tenttiin oon jo valmistautunut... mulla on ihan ikiomaa aikaa, istua ja kirjoittaa ja kahvitella. Se tuntuu kielletyltä ja takaraivossa kulkee ajatus siitä et olisko jotakin mitä vois tehdä... kerrata elvytysohjeita huomiseksi tai käydä se sananivaska vielä kerran lävitse. Oon kuitenkin rakentanut itselleni tän hiljaisen hetken... lukenut, viikannut, rakentanut jannujen kanssa junaradankin.

Itse. Minä. Ikuinen, kuolematon itse. Minkälainern mä olen? Mä tiedän minkälainen olen omasta mielestäni, olis mielenkiintoista tietää miltä näytän muiden silmissä... ei niin että sillä olis sinällään merkitystä, en tarkoita että ”Mitäköhän ne mustakin ajattelee?” kun tiedän ettei ne varmaan kauheesti ajattele yhtään mitään, vaan enneminkin että miten mut koetaan. Vastaako mun oma kokemus muiden kokemusta, vai pitäiskö sanoa että muiden kokemus mun kokemusta omasta itsestäni.

Jälkiruoka, jauhot, Jeesus, Jumala, jännitys... Lapset rakastaa jälkiruokaa ja aika usein syön sen itsekin. Joskus se on mandariini, toisinaan suklaata... Karkkia en oikeastaan syö, jäätelöä joskus. Jauhoja tulee ostettua säkeittäin, 25 paunaa (n.12kg) kerrallaan. Jauhot edustaa sitä leipää ja leipä elämää ja rakkauttakin. Rakkautta ruokaan ja rakkautta tätä omaa laumaa kohtaan. Jeesus ja Jumala on edelleen sanoja, joita on vaikeeta kirjoittaa... se tuntuu kirjoitettuna vieraalta, mulle kuulumattomalta ja kuitenkin molemmilla on osansa mun elämässä. Mä ollen jännittäjä. Ahdistun ja stressaannun ja tekisin mieluummin tentin ennemmin kuin myöhemmin. Näyttökokeenkin olisin halunnut suorittaa ekana, ettei tarvitsis jännittää... olin järjestyksessä neljäs, selvisin. Jännitän huomista harjoittelua... olenhan ajoissa, mihin pysäköin, osaanko?

Koira. Mulla on aina ollut koira. En osaisi olla ilman. Koira on osa mun minäkuvaa. Muistan että meillä oli mun lapsuudessa parhaimmillaan tai pahimmillaan kolme koiraa. Ilman koiraa olen ollut viisi päivää, vajaassa 42:ssa vuodessa – viisi päivää, joina en ole omistanut koiraa. Jos L antais ottaisin koiranpennun, nyt heti... tähän kaaoksen keskelle.

Lapset ja L, mun lauma. Niistä ei oikeastaan tarvitsis edes kirjoittaa enempää. Omieni puolesta taistelen, niitä suojaan, olen lojaali ja rakastan.

Musiikki, myrsky. Myrskyssäkin on oma musiikkinsa. Kuuntelen ulkoa pauhaavaa myrskyä... se soittaa puita, meidän taloa ja kuistin tuulikelloa. Se rummuttaa ovea heittäessään oviseppeleen nurinpäin ja taas takaisin. Autossa soi aina musiikki, en osaisi olla ilman.

Nimi, nainen. Toisenlaisessa maailmassa meillä ei olis varmaan ollut lapsia lainkaan, siis jos oltais tehty toisenlaisia valintoja ja jääty Suomeen. Meidän identiteetti oli muotoutunut jo niin selkeän lapsettomaksi ettei varmaan oltais osattu tai nkyetty sitä lähteä muuttamaan... Meidän lasten nimiksi olis voinut tulla myös; Jack, Harrison, Olli, Venny, Chloe, Olivia, Emilia, Lauri... Oon aina kokenut oman naisenidentiteettini jotenkin aika epänaiselliseksi ja toisinaan jopa maskuliiniseksi. Mussa ei ole pehmeyttä juuri muuten kuin pehmusteena ulkokuoressa. Syli on lämmin ja avara, se liittyy kuitenkin äitiyteen enemmän kuin naiseuteen.

Oppilas. Oppilaan ja opiskelijan identiteetti on viimeaikoina ollut vahvoilla. Se on vienyt mut mukanaan ja pyyhkäissyt vimmassaan myös äitiyttä ja vaimoutta sivummalle. Se on tehnyt hyvää, onneksi se kuitenkin palaa takaisin pienempään osaan pian... Ei musta olis tässä tilanteessa kokopäiväiseen opiskeluun. Hinta on aivan liian suuri.