Siirry pääsisältöön

koodeja ja kuulumisia

Meidän kuulumiset on jääneet päivittämättä...

K:n testit oli ja meni ja vastauksetkin saatiin tiistaina. Ei niin ettei se olis tuntunut tärkeeltä kirjoittaa, enneminkin ajattelin kirjoittaa laajemmin paremmalla ajalla ja päivät vierii ja se parempi aika ei koskaan tule... Posti toi eilen sen ihan virallisenkin raportin, virallisen koodin ja viralliset tulokset. Monimuotoinen kehityshäiriö (F83). Kognitiivisissa testeissä huipputulokset... mihin mä näitten mun matemaattisten älykköjen kanssa vielä joudunkaan...




M:lla oli eilen psykiatri, lääkitystä vähän hierottiin ja hiottiin ja sovittiin seuraava tapaaminen helmikuulle. Oltiin yhtä mieltä siitä että pitkä matka on kuljettu lyhyessä ajassa ja lapsesta joka oli käytännössä täysin toimintakyvytön on kuoriutunut esiin jotain ihan muuta...

Koiran verikokeista ei löytynyt mitään. Mä en halua ajatella asiaa... mietin sitä sit kun tästä harjoittelusta on selvitty. Henkisesti on kuitenkin syytä valmistautua siihen että Koiran tarina on kohta loppu ja hoito on nyt lähinnä toisen olon helpottamista ja keskittymistä siihen että sillä on hyvä olla. On hetkiä kun mä seuraan sitä ja mietin et ehkei sillä olekaan mitään vikaa... kun se juoksee ulkona tai leikkii lasten kanssa olkkarissa.

Mulla oli eilen harjoittelussa se päivä josta meitä peloteltiin. Ei kukaan nyt varsinaisesti ollut mulle ilkeä, mutta tunsin itseni lähinnä idiootiksi ja koin olevani enemmän tiellä kuin hyödyksi. Aika selväksi se mun eilinen ohjaaja teki ettei musta ole mitään iloa ja et sillä nyt oli muutenkin huono päivä ja olis mieluummin ollut jossakin muualla kuin töissä. Ilta meni siis lähinnä koristeena ja vaivana... tai kyllähän siellä oli se yksi venäläinen vanhus joka yritti jatkuvasti lähteä kotiin – mäkin lähtisin jos kukaan ei ymmärtäis mua, enkä mä niitä – ja sängyn hälyytin pärähti kolmen minuutin välein... siellä mä sit istuin pitämässä kädestä kiinni ja nyökkäämässä sille loputtomalle pajatukselle ilman aavistustakaan siitä miten voisin auttaa tai mitä osaisin tehdä.


On lauantaiaamu. Leipä paistuu uunissa ja kohta pitäis pakata lauma autoon ja lähteä kummitytön synttäreille. M valmistautuu kutsuille kylpemällä yläkerrassa, L puhuu puhelimessa lauantaipuhelua anopilleen ja pojat on supersankareita.

O ja munatoti

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Petra17. marraskuuta 2013 klo 1.27

    Voimia koiralle, toivottavasti selviaa mika sita vaivaa, onko silla paljonkin jo ikaa? Meidan koira on kaynyt kahdessa leikkauksessa perajalkeen tassa parin kk sisalla, huoh toivotaan etta nyt on kunnossa. Mukavaa viikonloppua ja voimia myös sulle!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää