Siirry pääsisältöön

kohtaamisia

Keski-ikäinen mies eturauhasleikkauksen jälkeen, muutama vanhempi herrasmies – molemmat sotilaita, kummallakin kolostomia, keski-ikäinen hiljainen nainen, tuore äiti vauvansa kanssa, sekava vanhempi nainen joka huutaa sängyssään apua ja tarttuu käteeni kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Nuori mies auto-onnettomuuden jäljiltä – kallonmurtuma, murtunut jalka ja solisluu. Vanki kahlittuna kettingillä sänkyynsä, kahden vartijan tarkkailemana. Koditon mies – skitsofreenikko eristyshuoneessa antibioottiresistentin bakteeritartunnan takia  – joka silminnähden nauttii sairaalan ylellisyyksistä. Ja sitten se nainen, omaan lihavuuteensa rapistuva nainen, ihopoimuineen joita nostamaan tarvitaan kaksi kättä. Kohtaamisia, sairaalassa. Näitten ihmisten silmissä olen sairaanhoitaja, en opiskelija, en avustaja... mun tehtäväni hoitaa, auttaa ja lohduttaakin. Kohdata, paitsi nämä ihmiset, myös itseni. Oppia uutta – itsestäni.

Koditon mies on iloinen heppu. Huomaan sen lapsenkaltaisen ilon tarttuvan myös itseeni toisen nautiskellessa nojatuolista jalkatuella, lukemattomista tv-kanavista, puhtaista lakanoista ja kaikesta siitä mitä yleensä ei ole. Opin miten vaikeaa on päästää irti sekavan naisen kädestä, siitä joka sillä hetkellä uskoo juuri minun olevan turva, tuki ja ymmärräs. Todellisuudessa kenen tahansa käsi ajaisi saman asian. Onneksi olen se opiskelija, onneksi minulla on myös aikaa – pitää kädestä.

En tiedä miksi se mies on sairaalassakin kahleissa niin näkyvästi... ehkä se on käytäntö, ehkä tää tyyppi karkailee, on väkivaltainen, murhaaja? En tiedä. Mun tehtävä on hoitaa ja kohdata, ohittaa kahleet ja nähdä apua tarvitseva ihminen. Huomaan miettiväni onko mies mun potilas tänäänkin.


Lihava nainen. Mun on vaikea suhtautua. Harvoin näkee ketään näin lihavaa, saati melkein alastomana – pelkässä sairaalapaidassa. Koskaan en ole nähnyt mitään vastaavaa. Pesen naisen sängyssä, itse hän ei ylety. Yhdessä mua ohjaavan hoitajan kanssa pestään poimujen väleistä ja päältä. Poimut on raskaita ja iho paikoin tulehtunutta, alapesunsuorittaminen on oma operaationsa. Joskus vaalea iho on väriltään jotakin mulle kokematonta... mustaa, violettia, sinistä. Se sanoo mulle että älä lääpi vaan pese kunnolla, vaihdan otteen kovakouraisemmaksi ja tarmokkaammaksi, nainen on tyytyväinen. Pesua seuraa kuivaus ja sen jälkeen ne rikkimenneet poimujen välit rasvataan. Ehdotan tyynyliinaa niihin väleihin jotta iho ei hankaa ihoa... mun idea otetaan ilolla vastaan ja ryhdyn kätkemään tyynyliinoja naisen uumeniin. Jossakin vaiheessa huomaan etten enää ajattele naisen lihavuutta vaan hoidan siinä missä ketä tahansa muutakin. Mietin miten se pärjää lähdettyään sairaalasta. Kuka sen pesee? Kuka kuivaa? Ihmisen joka ei yletä itse.


mä olen melkein katolla, kymmenennessä kerroksessa

kodittoman miehen näkymä

Kommentit

  1. Olipa jotenkin koskettava teksti. Kaikenlainen väki tarvitsee sairaalahoitoa.

    VastaaPoista
  2. hyva kirjoitus, sulle on haaste mun blogissa!

    VastaaPoista
  3. Ei ole epäselvää, että olet kutsumuksesi löytänyt. Olen onnellinen potilaittesi puolesta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...