tiistai 12. marraskuuta 2013

kohtaamisia

Keski-ikäinen mies eturauhasleikkauksen jälkeen, muutama vanhempi herrasmies – molemmat sotilaita, kummallakin kolostomia, keski-ikäinen hiljainen nainen, tuore äiti vauvansa kanssa, sekava vanhempi nainen joka huutaa sängyssään apua ja tarttuu käteeni kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Nuori mies auto-onnettomuuden jäljiltä – kallonmurtuma, murtunut jalka ja solisluu. Vanki kahlittuna kettingillä sänkyynsä, kahden vartijan tarkkailemana. Koditon mies – skitsofreenikko eristyshuoneessa antibioottiresistentin bakteeritartunnan takia  – joka silminnähden nauttii sairaalan ylellisyyksistä. Ja sitten se nainen, omaan lihavuuteensa rapistuva nainen, ihopoimuineen joita nostamaan tarvitaan kaksi kättä. Kohtaamisia, sairaalassa. Näitten ihmisten silmissä olen sairaanhoitaja, en opiskelija, en avustaja... mun tehtäväni hoitaa, auttaa ja lohduttaakin. Kohdata, paitsi nämä ihmiset, myös itseni. Oppia uutta – itsestäni.

Koditon mies on iloinen heppu. Huomaan sen lapsenkaltaisen ilon tarttuvan myös itseeni toisen nautiskellessa nojatuolista jalkatuella, lukemattomista tv-kanavista, puhtaista lakanoista ja kaikesta siitä mitä yleensä ei ole. Opin miten vaikeaa on päästää irti sekavan naisen kädestä, siitä joka sillä hetkellä uskoo juuri minun olevan turva, tuki ja ymmärräs. Todellisuudessa kenen tahansa käsi ajaisi saman asian. Onneksi olen se opiskelija, onneksi minulla on myös aikaa – pitää kädestä.

En tiedä miksi se mies on sairaalassakin kahleissa niin näkyvästi... ehkä se on käytäntö, ehkä tää tyyppi karkailee, on väkivaltainen, murhaaja? En tiedä. Mun tehtävä on hoitaa ja kohdata, ohittaa kahleet ja nähdä apua tarvitseva ihminen. Huomaan miettiväni onko mies mun potilas tänäänkin.


Lihava nainen. Mun on vaikea suhtautua. Harvoin näkee ketään näin lihavaa, saati melkein alastomana – pelkässä sairaalapaidassa. Koskaan en ole nähnyt mitään vastaavaa. Pesen naisen sängyssä, itse hän ei ylety. Yhdessä mua ohjaavan hoitajan kanssa pestään poimujen väleistä ja päältä. Poimut on raskaita ja iho paikoin tulehtunutta, alapesunsuorittaminen on oma operaationsa. Joskus vaalea iho on väriltään jotakin mulle kokematonta... mustaa, violettia, sinistä. Se sanoo mulle että älä lääpi vaan pese kunnolla, vaihdan otteen kovakouraisemmaksi ja tarmokkaammaksi, nainen on tyytyväinen. Pesua seuraa kuivaus ja sen jälkeen ne rikkimenneet poimujen välit rasvataan. Ehdotan tyynyliinaa niihin väleihin jotta iho ei hankaa ihoa... mun idea otetaan ilolla vastaan ja ryhdyn kätkemään tyynyliinoja naisen uumeniin. Jossakin vaiheessa huomaan etten enää ajattele naisen lihavuutta vaan hoidan siinä missä ketä tahansa muutakin. Mietin miten se pärjää lähdettyään sairaalasta. Kuka sen pesee? Kuka kuivaa? Ihmisen joka ei yletä itse.


mä olen melkein katolla, kymmenennessä kerroksessa

kodittoman miehen näkymä

3 kommenttia:

  1. Olipa jotenkin koskettava teksti. Kaikenlainen väki tarvitsee sairaalahoitoa.

    VastaaPoista
  2. hyva kirjoitus, sulle on haaste mun blogissa!

    VastaaPoista
  3. Ei ole epäselvää, että olet kutsumuksesi löytänyt. Olen onnellinen potilaittesi puolesta.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.