kiitospäivän kynnyksellä

Eilinen oli... no ehkä voimakas päivä, sellainen hyvä - kiitospäivän kynnyksellä. Tänään huonoäiti syö riisipuuron jämät salaa lapsilta.

Aamulla itketin ja nauratinkin salillista naisia, kertomalla meidän perheen ja mun äitiyden tarinaa. Hyvä tarinahan se on, täynnä onnea ja lämpöä jos sitten kipuakin. Kaikilla on oma tarinansa, kaikilla on omat kipunsa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Siitä jäi jäljelle jotenkin uupunut, tyhjä olo.

Koulun jälkeen meillä oli palaveri M:n open ja erityisopen kanssa, ei virallinen mutta puolivirallinen – meidän pyynnöstä.

Meidän tuntuma on ollut että M on sopeutunut kouluun hyvin, tykkää käydä koulu, lähtee iloisin mielin ja palaa hyväntuulisena. Akateemista puolta on tietysti vaikeeta arvioida, mutta ollaan ajateltu että varmaan se ihan hyvin pärjää kun tykkääkin tehdä läksyjään... Mulla oli litannia kysymyksiä, ne jotka olin kummallekin lähettänyt jo etukäteen ja varmuudeksi vielä se erityisopetussuunnitelmakin mukana. Rva Enkeli oli haastatellut koulupsykologia palaveria varten.

M on nyt muutaman kerran kokeillut sitä isoa, täyttä bussia... kouluun kahdesti ja kerran kotiin. Kaikki on sujunut hyvin ja M itse iloitti haluavansa siirtyä isoon bussiin. Ymmärrän sitä oikein hyvin... koulumatkalla kun se on hassusta ajankohdasta johtuen ollut oman pikkubussinsa ainoa matkustaja ja kotiin se on ”joutunut” tulemaan limusiinikyydillä kolmen pojan kanssa. Me vanhemmat oltiin siis valmiita antamaan M:n kokeilla siipiään, jos ne kaksi muuta palaverilaista olis samaa mieltä...

Ensimmäinen lause tais olla:”We love your daughter! She is such a delight and an example to everyone!” Lopputulemana M siirtyy käymään koulua oman luokkansa kanssa vähäisin tukitoimin. Tilannetta seuraillaan ja katsotaan miten prinsessa pärjää, mutta kummallakaan ei ollut epäilystäkään M:n pärjäämisestä. Akateemisesti se on kuulemma ikätasoaan, tai ainakin omassa luokassaan, edellä muita ja ainoa joka osaa lukea... M:n lukemisesta kun ei puutu mitään muuta kuin se viimeinen ripaus uskoa omiin taitoihin. Niitä ei huolettanyt yhtään se että M:n joululoma venähtää kahdesta viikosta neljään. Viimeiseksi ennen kuin käveltiin ulos ne vielä yhteenääneen totes että:”It’s all about the early intervention... M is the perfect example of that!”

Yhtäkkiä, näin kiitospäivän kynnyksellä voidaan siis tuntea suurensuurta kiitollisuutta siitä, että meidän erityisestä on kasvamassa taidoiltaan ja kyvyiltään tavis. Autismi ei autistista lähde, mutta loppupeleissä on aivan ykshailee jos asioiden reititys aivoissa on toisenlainen lopputuloksen kuitenkin ollessa sama. Joo, M ei käy aamusynttäreillä, joo se reagoi aika rankasti tiettyihin tilanteisiin, mutta koulumaailmassa se alkaa olemaan aika tavis. Ollaan me tehty sen eteentöitäkin, aivan armottoman paljon – ja vielä vähän lisää.

siskon bussia odottelemassa

sieltä nse hyppelee

tästä kaaoksesta se ei kyennyt kävelemäänn edes ohitse vielä viime keväänä

Tulkoon kalkkuna, tulkoon kiitospäivä. Mulla on niin paljon mistä olla kiitollinen. Onko edes luvallista olla näin armottoman, ylitsetursuavan onnellinen...

näistä syntyy huomenna herkku... bataattia ja vaahtokarkkeja, ja ei, se EI ole jälkiruoka