Siirry pääsisältöön

paras palkinto

Eka osuus pulkassa ja huomenna alkaa harjoittelu… Siihen meitä valmisteltiin seuraavasti: ”Älkää olettako, että teille ollaan ystävällisiä... todennäköistä on että harjoittelunohjaaja yrittää simputtaa teidät keskeyttämään. Pakatkaa eväät. Ette kuitenkaan pääse sairaalan ravintolaan/kahvioon syömään. Älkää olettako että saatte eväänne jääkaappiin.” Viimeinen neuvo oli: ”Siinä vaiheessa kun istutte liinavaatevarastossa itkemässä ja harkitsette keskeyttämistä, soittakaa mulle (siis meidän opelle) ja lupaan puhua teidät ympäri ja jatkamaan harjoittelua.”


Tästä on hyvä lähteä... pää kylmänä ja kuori kovana.

meissä taitaa olla tiettyä samankaltaisuutta...
kuka muu lukee jokaisen monisteen, tiedotteen,
paperin ja oppikirjastakin ne osat, joita ei tarvinnut lukea...
(kuvan löysin täältä)


matkalla kouluun

98/100 siitä eilisestä isosta tentistä - tämä ei ollut paras palkinto

loppuarvosana ennen harjoittelua... tämäkään ei kuitenkaan ollut mun paras palkinto

vaan tämä,  päivän paras palkinto... tulin ekaa kertaa kotiin ennen kuin pojat oli nukahtaneet, pistin pääni sisään poikien huoneen ovesta, K kapsahtaa mun kaulaan ja sanoo: "Mama, this is better than Santa!!!!" Voiko parempaa palautetta enää saada? Tää pesee moninkertaisesti päälle sadan pinnan olevat kouluarvosanat ja muistuttaa että onneksi saan ihan pian olla enemmän läsnä...




Kommentit

  1. Ihana äidin ihana poika <3 Nuuskamuikkunen sanoo, että "pitää lähteä, jotta voi tulla takaisin". Ja vaikkei nyt pitkälle lähtiskään, niin uskon, että kaikki nauttii enemmän, kun kukaan (edes äiti) ei ole itsestäänselvyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, on ihana tunne etten enää ole ihan niin itsestäänselvä...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi