Tahdon Asiat

Jäin miettimään normaalia. Se särähti jotenkin korvaan yhdessä kommentissa ja jäin miettimään sitä. Normaalia. Sanotaan että ihminen on normaali. Mitä se tarkoittaa? Keskiverto? Sopeutunut? Sopeutettu menestyksekkäästi? Häiriötön ja pärjää... Sellainen normaali. Hajuton ja mauton ehkä? Normaali kuulostaa vähän pelottavaltakin, kuin vaatimukselta. Mäkin oon kai normaali, vai olenko? Mistä tietää kuka mahtuu normaaliin ja kuka ei?  Niin mulle sanottiin; ”Sustakin on tullut ihan normaali, vaikka sitä ja tätä ja tota...” Niin kai. Mutta onko normaalia normalisoitua niin mutkikkaasti ja pitkään. Keskimääräistä se ei ainakaan ole... keskimäärin on kai poikkeuksellista – epänormaalia – aikuistua mielenterveyspalveluiden avulla, mielisairaalassa. Lopputulos oli ihan hyvä. Olen itse tyytyväinen ja silloin lopputulos on kai riittävän hyvä, ja onhan mulla toi "normaali" mies ja nää lapset... ne lapset nyt ei ehkä oo ihan normaaleja - keskiarvoisia, mutta ehkä niistäkin kuitenkin tu...

Aamu kirkossa, iltapäivä sunnuntaishoppaillessa... lapsille vaatteita ja yhden tennaritkin siihen mahtui... kotimatkalla puistoon päästelemään aamun höyryjä ja nyt lasissa punaviini, uunissa lohi. Lauma leikkii yläkerrassa – ainakin hetken – tappelematta.  Mini Boden Me mietitään melkoisella avuttomuudella M:n tilannetta. Päätettiin jo huomenna soittaa aamusta psykologille ja pyytää ”kriisitapaamista.” Sen seuraavan puhelun soitan psykiatrille, pyytääkseni samaa; ”Voitaisko tavata – ASAP.” Viime keväänä se oli tuleva siirtyminen isoon kouluun, ja siitä syntynyt syömishäiriö. Tänä vuonna se on mun töihinmeno. Mietityttää onko se isoin asia, asia itse – koulu tai työ – vai vuodenaika. Voiko pelkkä kevät aiheuttaa jossakin ihmisessä noin suhteetonta ahdistuneisuutta? Moni sanoo että kuusivuotiaat on mukavia... ne on siinä ”helpossa iässä.” Uhmaikä on jätetty taakse ja esimurrosikään on vielä matkaa... ehkä mä poikien kanssa pääsen näkemään senkin. Mun melkein kuusiv...

Mikä sitten ei mennyt suunnitelmien mukaan? Tiedossa toki oli että vastaanotto kotona ei olis hyvä, eikä se tuskan määräkään ole niin kauheesti yllättänyt. Kasvukivuista puhuttaessa en osaa olla pohtimatta onko oikein ja reilua vaatia lapselta näin suurta kasvua... Mun mielestä noin keskimäärin kuitenkin sopiva määrä kasvua näitten ikäiselle on se mikä tapahtuu niistä lähtöisin – kipuineen kaikkineen – kouluun on mentävä halus tai ei, läksyt täytyy tehdä, omista tavaroita pitää alkaa huolehtimaan jne. Tähän mankeliin ne ei ole valmiita, eikä mun mielestä tarvitsekaan olla – enhän mä itsekään ole. Kunhan nyt jotenkin rävelletään yhdessä läpi tää perehdytysvaihe ja päästään laskeutumaan siihen aikatauluun mihin mut palkattiin ja mihin mä tiedän että me kaikki pystytään ilman kohtuuttomia kasvukipuja. Viikko sitten maanantaina istuin siellä perehdytyksessä... sellaisessa yleisessä, kaikille uusille työntekijöille tarkoitetussa. Siellä oli ihmisiä ateriapalvelusta ja siistijöistä aina...

Mistäköhän aloittais... siitä mitä kaikkea kuluneeseen viikkon mahtui? Siitä miten kaikki ei nyt taaskaan mennyt ihan kuin siellä kuuluisassa Strömsössä – josta en muuten ole nähnyt ainuttakaan jaksoa eli en oikeesti edes tiedä mistä on kyse – kuten elämässä nyt noin yleensäkään... asiat harvemmin menee kuten niitten piti. Vai kirjoitanko tunnepuolesta, omista ajatuksista ja ajatuksista lapsiin liittyen, siitä mihin Pinkki kommentissaan viittasi, aikuisen maailman vaatimuksesta, tai oletuksesta että lapset kyllä sopeutuu. Koska viimeinen on eniten sydämellä, keskityn nyt tässä kohdassa siihen. Suomalainen nainen kasvatetaan pärjäämään. On monesti tavallaan kunnia-asia hankkia koulutus ja ura, tehdä lapset siinä sivussa, olla kotona se äitiysloma, ehkä vähän hoitovapaata ja sit palataan töihin. ”Kaikkihan” niin tekee... on kunnia-asia ja tärkeetä palata työmaailmaan, lykätä lapsukaiset päiväkotiin ja siirtyä niihin kuuluisiin ruuhkavuosiin – ai että mä vihaan sitä sanaa – j...

Olen liian väsynyt kirjoittaakseni yhtään mitään... hyvä että saan töiden jälkeen ruokaa pöytään... Olen töissä, tai siis käyn töissä... herään ennen kukonlaulua, ajan tunnin töihin, teen töitä ja ajan takaisin. Kotona olen neljän pintaan, nukkumassa kasilta... Jos on tottunut, niin eihän siinä mitään mutta kun mä en oo tottunut...

Aamulla ennen päivänkoittoa, lähdin liikenteeseen muun perheen edelleen nukkuessa... Auton kello näytti laakson tullessa 6:36, ensimmäinen ”työpäivä” alkaisi 7:30... aurinko nousee vuorten takaa Ensimmäisen kahdeksantuntisen aikana olen oppinut että saan kenkää jos myöhästyn 12kk:n aikana enemmän kuin 12 kertaa yli minuutin. Myöhästymiseksi lasketaan sen varsinaisen työstä myöhästymisen lisäksi se että palaan tauolta yli minuutin myöhässä. L sai näppylöitä ja kutinaa tästä tiedosta. Lisäksi olen oppinut että sairaala säästää rahaa mun eläkkeen varalle, halusin tai en. Olen oppinut että uhkaavassa tilanteessa pitää soittaa NORA:lle (Need Officer Right Away) ja että ne samaiset turvatyypit vie mut autolle jos mua pelottaa mennä henkilökunnan parkkihalliin iltaisin. Tiedän myös olevani töissä organisaatiossa, joka on ”faith based non-profit organization”, ja että tämä organisaatio tarjoaa ilmaisia lääkäri- ja sairaalapalveluita 1 miljardin dollarin edestä vuodessa, ni...

Kotona... pyykkikone pyörii viimeistä lastiaan yläkerrassa, lapset istuu syömässä ja edessä on lasi punkkua - hyvää punkkua. Huomista odotan kauhunsekaisin tuntein... kuusi vuotta poissa työelämästä on pitkä aika. Ihanaa, kamalaa ja ihanan kamalaa... ja odotan sitä niin. Huomisen pukeutumiskoodi on business casual, eli toimistovaatteet... tuijotan vaatehuonetta ja mietin voiko yhtään mun vaateparsista luokitella tohon kategoriaan. Eihän ne mitään rättejä ole, osa monen sadan taalan arvoisia vaatteita, mutta yhtään jakkupukua tai housupukua sieltä ei löydy, ei vaikka kuinka etsis... pellavaa, trikoota, puuvillaa, villaa...  L uskoo että mä ajan aamulla hermostuksissani väärään sairaalaan, M istuu pöydän ääressä ja itkee, pojat on edelleen lähinnä tyytyväisiä kun kuulee et tuun takaisin kotiin ennen niitten nukkumaanmenoaikaa. Mä tiedän et L pärjää lasten kanssa. Siitä pärjääkö M itsensä kanssa en ole ihan varma... se raivoaa, itkee ja kiukkuaa kuin kaksivuotias, yrittää lyödä j...