Siirry pääsisältöön

elämä...on

Mikä sitten ei mennyt suunnitelmien mukaan? Tiedossa toki oli että vastaanotto kotona ei olis hyvä, eikä se tuskan määräkään ole niin kauheesti yllättänyt. Kasvukivuista puhuttaessa en osaa olla pohtimatta onko oikein ja reilua vaatia lapselta näin suurta kasvua... Mun mielestä noin keskimäärin kuitenkin sopiva määrä kasvua näitten ikäiselle on se mikä tapahtuu niistä lähtöisin – kipuineen kaikkineen – kouluun on mentävä halus tai ei, läksyt täytyy tehdä, omista tavaroita pitää alkaa huolehtimaan jne. Tähän mankeliin ne ei ole valmiita, eikä mun mielestä tarvitsekaan olla – enhän mä itsekään ole. Kunhan nyt jotenkin rävelletään yhdessä läpi tää perehdytysvaihe ja päästään laskeutumaan siihen aikatauluun mihin mut palkattiin ja mihin mä tiedän että me kaikki pystytään ilman kohtuuttomia kasvukipuja.

Viikko sitten maanantaina istuin siellä perehdytyksessä... sellaisessa yleisessä, kaikille uusille työntekijöille tarkoitetussa. Siellä oli ihmisiä ateriapalvelusta ja siistijöistä aina taloushallinnon johtoon. Väliin mahtui sairaanhoitajia, lähihoitajia, vartijoita... Tiistaina oltiin aamu tietojärjestelmäorientaatiossa ja iltapäivän vietin aikaa kouluttajan kanssa simuloimassa potilastyötä. Keskiviikkona pääsin ekaa kertaa omalle osastolle ja rupesin pikkuhiljaa kyselemään tulevan viikon työvuoroista... kukaan ei tiiä mitään ja niinpä lopulta kurkistan Isonpomon (IP) huoneeseen: ”Juu, ajatus on että oot nyt kahdesta kolmeen viikkoon aamuvuorossa, siis täysipäiväisesti... työaika 6:30-15.” En tiedä miten näkyvästi mä nielaisin ennen kuin poistuin sen huoneesta. Olinhan mä haastattelussa tietysti vakuuttanut että huolimatta kolmesta pienestä lapsesta olen kykenevä sitoutumaan tähän. Siinä kohdassa mulle toki kerrottiin että perehdytys tapahtuu arkisin virka-aikaan, mutta kukaan ei kertonut että se kestää neljä viikkoa. Olisinhan mä toki hakenut täysipäiväistä päivätyötä jos se olis ollut se mitä haluan tai tarvitsen.

työmatka on kaunis

L on koko viikon tehnyt töitä kotoa ja ottanut vaihtelevan määrän lapsia mukaan, niihin pariin pakolliseen palaveriin joita ei saanut hoidettua puhelimella. Yhden iltapäivän meillä oli ystävä auttamassa kaaoksen hallinnassa. Ensi viikolla sillä on kuitenkin vieraita Intiasta ja sitä seuraavalla viikolla se on Nevadassa. Mä käytän kotona päiväni siihen että ajan lapsia paikasta toiseen... kouluun, koulusta, koulubussille, koulubussilta, terapiaan, terapiasta... eikä maailmassa taida olla sellaista ihmistä joka pystyis ottamaan mun tai L:n paikan tässä systeemissä. Ei rahalla tai ilman. Ei ainakaan maanantaiaamuun mennessä, kahden tai kolmen viikon työsopimuksella.

Palaan siis IP:n toimiston ovelle notkumaan ja kysyn voisinko mitenkään tehdä tätä perehdytysjaksoa osa-aikaisena tai edes iltavuorossa. Selitän tilanteen ja sanon että sen jälkeen kun L palaa sieltä Nevadastaan se voi tehdä pari viikkoa töitä kotoa, mutta ennen huhtikuun puoltaväliä tää yhtälö nyt vaan on mahdoton. IP:llä on ymmärrettävästi nenässään jotakin oliivin ja tomaatin välimaastosta - olis mullakin, jos olisin se - kun se pitkin hampain ilmoittaa mulle että perehdytys jatkuu huhtikuun puolivälissä. Kaksi viikkoa päivää, yksi iltaa.

ja maisema meidän takotilan ikkunasta  on henkeäsalpaavan kaunis... 

Perjantai-iltapäivänä suljen takanani tulen työpaikkani oven. Mua harmittaa aivan valtavasti se etten saanut heti jatkaa täysillä päästyäni ensin alkuun ja sit tietenkin tunnollisena ylisuorittajana tää on mulle aivan hillitön nolousaspekti. Ymmärränhän mä, ja niin ymmärtää IP:kin – kun ei kerran kuitenkaan antanut mulle kenkää, ainakaan vielä – että suuressa mittakaavassa ”life happens” ja ettei tää ole koko maailmaa, ja että nää unohtuu kyllä, ja tästä selvitään, ja elämä jatkuu ja... silti vie oma aikansa ennen kuin mä selviän tästä ylettömästä noloudestani.


kevät etenee huikeaa vauhtia

Sitä en uskalla edes ajatella mikä on lauman reaktio niihin kolmeen viikkoon. Sitäkään en halua vielä miettiä miten puhki mä olen sen jälkeen, herättyäni kaksi viikkoa putkeen viitenä aamuna neljän jälkeen, ehtiäkseni töihin puoliseiskaksi. Juu, kyllähän muutkin... monet vuosia, viitenä päivänä viikossa. Mä kuitenkin halusin osa-aikatyön. Iltavuorossa, kolmena päivänä viikossa.


ja mä tuon perheelle vakuutuksen - se on iso asia

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

tylsä kesä?

Tänään on high schooliin tutustuminen, tiistaina alkaa koulu, siis poikien koulu. Tättiksen opinnot alkavat vasta syyskuun lopulla, sitä ennen on viisaudenhammasleikkaus ja paljon muuta, mutta mihin ihmeeseen tämä kesä oikein katosi?  Tuntuu ettei me tehty tänä kesänä yhtään mitään. Eihän se tietenkään ole totta, mutta ei me kyllä minnekään matkustettu kun ei meillä aikuisilla ollut mitään mahdollisuuksia pitää lomaa ja olihan Tättiskin töissä. Tättis kun aloitti heinäkuussa työt autoliikkeen vastaanotossa viikonloppu assistenttina. Työtehtäviin kuuluu asiakaspalvelun lisäksi, rekisterikilpien luovuttaminen, avustaa huoltotiimiä autojen luovuttamisessa ja vastaa puhelimeen.  Oliko meidän teineillä surkea kesä? Kaverit kiersivät maailmaa, ainakin somen perusteella. Yksi vietti kesän Ranskassa, toinen Italiassa, kolmas Japanissa, neljäs ja viides risteili Alaskassa. Kesän kuvitteellinen kohokohta oli päivä saariston ruuhkassa meidän vanhempien kinastellessa siitä kannattaako yri...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta. Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut. Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiast...