sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

elämä...on

Mikä sitten ei mennyt suunnitelmien mukaan? Tiedossa toki oli että vastaanotto kotona ei olis hyvä, eikä se tuskan määräkään ole niin kauheesti yllättänyt. Kasvukivuista puhuttaessa en osaa olla pohtimatta onko oikein ja reilua vaatia lapselta näin suurta kasvua... Mun mielestä noin keskimäärin kuitenkin sopiva määrä kasvua näitten ikäiselle on se mikä tapahtuu niistä lähtöisin – kipuineen kaikkineen – kouluun on mentävä halus tai ei, läksyt täytyy tehdä, omista tavaroita pitää alkaa huolehtimaan jne. Tähän mankeliin ne ei ole valmiita, eikä mun mielestä tarvitsekaan olla – enhän mä itsekään ole. Kunhan nyt jotenkin rävelletään yhdessä läpi tää perehdytysvaihe ja päästään laskeutumaan siihen aikatauluun mihin mut palkattiin ja mihin mä tiedän että me kaikki pystytään ilman kohtuuttomia kasvukipuja.

Viikko sitten maanantaina istuin siellä perehdytyksessä... sellaisessa yleisessä, kaikille uusille työntekijöille tarkoitetussa. Siellä oli ihmisiä ateriapalvelusta ja siistijöistä aina taloushallinnon johtoon. Väliin mahtui sairaanhoitajia, lähihoitajia, vartijoita... Tiistaina oltiin aamu tietojärjestelmäorientaatiossa ja iltapäivän vietin aikaa kouluttajan kanssa simuloimassa potilastyötä. Keskiviikkona pääsin ekaa kertaa omalle osastolle ja rupesin pikkuhiljaa kyselemään tulevan viikon työvuoroista... kukaan ei tiiä mitään ja niinpä lopulta kurkistan Isonpomon (IP) huoneeseen: ”Juu, ajatus on että oot nyt kahdesta kolmeen viikkoon aamuvuorossa, siis täysipäiväisesti... työaika 6:30-15.” En tiedä miten näkyvästi mä nielaisin ennen kuin poistuin sen huoneesta. Olinhan mä haastattelussa tietysti vakuuttanut että huolimatta kolmesta pienestä lapsesta olen kykenevä sitoutumaan tähän. Siinä kohdassa mulle toki kerrottiin että perehdytys tapahtuu arkisin virka-aikaan, mutta kukaan ei kertonut että se kestää neljä viikkoa. Olisinhan mä toki hakenut täysipäiväistä päivätyötä jos se olis ollut se mitä haluan tai tarvitsen.

työmatka on kaunis

L on koko viikon tehnyt töitä kotoa ja ottanut vaihtelevan määrän lapsia mukaan, niihin pariin pakolliseen palaveriin joita ei saanut hoidettua puhelimella. Yhden iltapäivän meillä oli ystävä auttamassa kaaoksen hallinnassa. Ensi viikolla sillä on kuitenkin vieraita Intiasta ja sitä seuraavalla viikolla se on Nevadassa. Mä käytän kotona päiväni siihen että ajan lapsia paikasta toiseen... kouluun, koulusta, koulubussille, koulubussilta, terapiaan, terapiasta... eikä maailmassa taida olla sellaista ihmistä joka pystyis ottamaan mun tai L:n paikan tässä systeemissä. Ei rahalla tai ilman. Ei ainakaan maanantaiaamuun mennessä, kahden tai kolmen viikon työsopimuksella.

Palaan siis IP:n toimiston ovelle notkumaan ja kysyn voisinko mitenkään tehdä tätä perehdytysjaksoa osa-aikaisena tai edes iltavuorossa. Selitän tilanteen ja sanon että sen jälkeen kun L palaa sieltä Nevadastaan se voi tehdä pari viikkoa töitä kotoa, mutta ennen huhtikuun puoltaväliä tää yhtälö nyt vaan on mahdoton. IP:llä on ymmärrettävästi nenässään jotakin oliivin ja tomaatin välimaastosta - olis mullakin, jos olisin se - kun se pitkin hampain ilmoittaa mulle että perehdytys jatkuu huhtikuun puolivälissä. Kaksi viikkoa päivää, yksi iltaa.

ja maisema meidän takotilan ikkunasta  on henkeäsalpaavan kaunis... 

Perjantai-iltapäivänä suljen takanani tulen työpaikkani oven. Mua harmittaa aivan valtavasti se etten saanut heti jatkaa täysillä päästyäni ensin alkuun ja sit tietenkin tunnollisena ylisuorittajana tää on mulle aivan hillitön nolousaspekti. Ymmärränhän mä, ja niin ymmärtää IP:kin – kun ei kerran kuitenkaan antanut mulle kenkää, ainakaan vielä – että suuressa mittakaavassa ”life happens” ja ettei tää ole koko maailmaa, ja että nää unohtuu kyllä, ja tästä selvitään, ja elämä jatkuu ja... silti vie oma aikansa ennen kuin mä selviän tästä ylettömästä noloudestani.


kevät etenee huikeaa vauhtia

Sitä en uskalla edes ajatella mikä on lauman reaktio niihin kolmeen viikkoon. Sitäkään en halua vielä miettiä miten puhki mä olen sen jälkeen, herättyäni kaksi viikkoa putkeen viitenä aamuna neljän jälkeen, ehtiäkseni töihin puoliseiskaksi. Juu, kyllähän muutkin... monet vuosia, viitenä päivänä viikossa. Mä kuitenkin halusin osa-aikatyön. Iltavuorossa, kolmena päivänä viikossa.


ja mä tuon perheelle vakuutuksen - se on iso asia

1 kommentti:

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.