lauantai 22. maaliskuuta 2014

maailmanloppu lähestyy

Lauantaiaamu... viimeinen päivä lomaa, huomenna kotiin, maanantaiaamuna töihin. M on niin ahdistunut ettei se oikein voi edes pysyä paikallaan. Kiusaa ja tönii poikia, kiukuttelee, hakeutuu syliin, järjestää pelien nappuloita, saa raivareita mitä vähäpätöisimmistä asioista. Hetkeksi aina helpottaa kun jutellaan kahdestaan ja sit se palaa takaisin ahdistuksen syövereihin...

Onhan se iso muutos, ihan meille kaikille. Mä olen ollut kuitenkin viime syksyä lukuunottamatta kotona keväästä 2008, ja ajatus siitä etten mä olekaan aina läsnä on enemmän tai vähemmän pelottava itse kullekin. M näkee asian kuitenkin mustavalkoisesti ja sen maailmassa kaikki loppuu maanantaiaamuna. Uusi maailma on vaan pelottava ja kauhea, yksinäinen ja synkkä. Asiaa ei tunnu auttavan yhtään se että meillä on edelleen kaikki aamut ja seitsemästä iltapäivästä edelleen neljä jäljellä. Sitä ei lohduta yhtään että mun sijasta L on sitä vastassa bussilla – ei lastenhoitaja – eikä sitä lohduta sekään että se tosiasiassa joutuu olemaan ilman mua vain muutaman hassun tunnin... sen mielestä mä voisin yhtä hyvin kuolla huomenna.

Jopa L näkee painajaisia, sen unessa se on matkalla hakemaan K:ta koulusta, se on myöhässä eikä löydä koulua... tosiasiassahan bussi vie ja tuo pojan, ja vielä aamupäivällä.

Pojat suhtautuu muutokseen onneksi sisartaan rauhallisemmin. Toistaiseksi ne lähinnä kohauttelee olkiaan, eikä tunnu miettivän asiaa sen enempää... oikeastaan niin vähän että mä mietin pitäiskö mun istahtaa juttelemaan niittenkin kanssa ja vääntää rautalangasta mitä tää nyt tarkoittaa niitten kannalta.


Mä haluaisin taas kerran pikakelata aikaa, kelata siihen kohtaan missä me ollaan luovittu tän perehdytysajanjakson yli, siihen kohtaan missä uudesta on tullut tavallista ja me eletään sitä uutta arkea tavallisena arkena. Mä haluaisin ylittää pikakelauksella nää seuraavat viikot. Mä haluaisin päästä sinne, katsoa taaksepäin ja todeta että hyvinhän se meni. Ottaisin mukaan M:n ja näyttäisin sille; ”katso nyt, ihan hyvinhän sä pärjäät!”


maailmanhallintaa Mastermindin kautta

1 kommentti:

  1. Meillä tytöt on just tuollaisia, etteivät stressaa uusista jutuista. Tänne muuttokin oli ihan piece of cake. En siis sinuna stressaisi poikien suhtautumisesta sun töiden aloitukseen. Muutoksesta liikaa puhuminen voi tehdä siitä paljon isomman asian kuin se oikeasti on. Pojat on vielä sen verran pieniäkin, etteivät välttämättä edes ymmärrä mitä se äidin töihin meno tarkoittaa vaikka sitä heille selostaisikin.
    Sitä itsekin toivoisi joskus, että voisi hypätä ajassa vähän eteenpäin siihen kun kaikki on taas normaalia arkea.
    Mukavaa viimeistä lomapäivää!

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.