Siirry pääsisältöön

maailmanloppu lähestyy

Lauantaiaamu... viimeinen päivä lomaa, huomenna kotiin, maanantaiaamuna töihin. M on niin ahdistunut ettei se oikein voi edes pysyä paikallaan. Kiusaa ja tönii poikia, kiukuttelee, hakeutuu syliin, järjestää pelien nappuloita, saa raivareita mitä vähäpätöisimmistä asioista. Hetkeksi aina helpottaa kun jutellaan kahdestaan ja sit se palaa takaisin ahdistuksen syövereihin...

Onhan se iso muutos, ihan meille kaikille. Mä olen ollut kuitenkin viime syksyä lukuunottamatta kotona keväästä 2008, ja ajatus siitä etten mä olekaan aina läsnä on enemmän tai vähemmän pelottava itse kullekin. M näkee asian kuitenkin mustavalkoisesti ja sen maailmassa kaikki loppuu maanantaiaamuna. Uusi maailma on vaan pelottava ja kauhea, yksinäinen ja synkkä. Asiaa ei tunnu auttavan yhtään se että meillä on edelleen kaikki aamut ja seitsemästä iltapäivästä edelleen neljä jäljellä. Sitä ei lohduta yhtään että mun sijasta L on sitä vastassa bussilla – ei lastenhoitaja – eikä sitä lohduta sekään että se tosiasiassa joutuu olemaan ilman mua vain muutaman hassun tunnin... sen mielestä mä voisin yhtä hyvin kuolla huomenna.

Jopa L näkee painajaisia, sen unessa se on matkalla hakemaan K:ta koulusta, se on myöhässä eikä löydä koulua... tosiasiassahan bussi vie ja tuo pojan, ja vielä aamupäivällä.

Pojat suhtautuu muutokseen onneksi sisartaan rauhallisemmin. Toistaiseksi ne lähinnä kohauttelee olkiaan, eikä tunnu miettivän asiaa sen enempää... oikeastaan niin vähän että mä mietin pitäiskö mun istahtaa juttelemaan niittenkin kanssa ja vääntää rautalangasta mitä tää nyt tarkoittaa niitten kannalta.


Mä haluaisin taas kerran pikakelata aikaa, kelata siihen kohtaan missä me ollaan luovittu tän perehdytysajanjakson yli, siihen kohtaan missä uudesta on tullut tavallista ja me eletään sitä uutta arkea tavallisena arkena. Mä haluaisin ylittää pikakelauksella nää seuraavat viikot. Mä haluaisin päästä sinne, katsoa taaksepäin ja todeta että hyvinhän se meni. Ottaisin mukaan M:n ja näyttäisin sille; ”katso nyt, ihan hyvinhän sä pärjäät!”


maailmanhallintaa Mastermindin kautta

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anna R22. maaliskuuta 2014 klo 21.06

    Meillä tytöt on just tuollaisia, etteivät stressaa uusista jutuista. Tänne muuttokin oli ihan piece of cake. En siis sinuna stressaisi poikien suhtautumisesta sun töiden aloitukseen. Muutoksesta liikaa puhuminen voi tehdä siitä paljon isomman asian kuin se oikeasti on. Pojat on vielä sen verran pieniäkin, etteivät välttämättä edes ymmärrä mitä se äidin töihin meno tarkoittaa vaikka sitä heille selostaisikin.
    Sitä itsekin toivoisi joskus, että voisi hypätä ajassa vähän eteenpäin siihen kun kaikki on taas normaalia arkea.
    Mukavaa viimeistä lomapäivää!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää