Siirry pääsisältöön

uuden kynnyksellä

Illalla nukkumatti oli kateissa. Mielessä pyöri tulevaisuus… alkuun käytännön asiat; mihin lapset? Mihin lapset silloin ekana päivänä? Entä tokana? Kolmantena? Pitää hoitaa huumetesti, rikosrekisteri... mitä jos ne haluaa jotakin mitä mulla ei ole – tyyliin suomenaikaisia juttuja. Alakerrassa L laski vakuutusjuttuja ja potentiaalisia säästöjä siitä että mä saan meille vähintäänkin kohtalaisien vakuutuksen mun työnantajan kautta.

Aiemmin L paljasti sivulauseessa että mä meen töihin. Mä olin suunnitellut pehmeää laskua, pumpuliin käärittyä hellää selitystä... O itki ettei haluu, K meni tolaltaan ja riehui ja M totes että yhtä hyvin voisin olla kuollut. Yritin pehmentää... me laskettiin kuinka monta päivää kolme on seitsemästä. Mietittiin miten niin kolmenakin oon kuitenkin aamulla kotona. M kysyi loppuuko se syksyllä? Sanoin että ei lopu. M palasi alkuperäiseen ajatukseen siitä et se on sit vähän niinku mä kuolisin.

Mietin miten monta kertaa suren sitä ettei ne pääse johonkin siksi että mä oon töissä. Mietin miten monena kertana joudun luopumaan jostakin tärkeästä niitten maailmassa, siksi että mä olen töissä. Lohdutin itseäni että me kaikki totutaan. Silti olen vähän haikeana tämän aikakauden päättymisestä... enää en voikaan olla aina läsnä. Joku muu menee koulukonserttiin. Jos hyvin käy saan lasten syntymäpäivät vapaaksi. Pelottaa. Pelottaa meidän kaikkien puolesta... tää vie aikaa ja tottumista – sisäänajoa.


Kaksitoista päivää jäljellä ennen uuden alkamista. Uuden kynnyksellä on ihanaa olla. Ihanaa ja vähän pelottavaa ja haikeeta. Silti tästä tulee oikein hyvä - kunhan totutaan. 

ostin uusia työvaatteita

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anna R11. maaliskuuta 2014 klo 22.42

    Uusi on aina vähän pelottavaa ja mieli kysymyksiä täynnä. Kyllä ne asiat suttaantuu ja lapsetkin tottuu. Kolme päivää viikossa on mukava määrä "oikeita" töitä, ehtii sitten kodin ja lapsetkin hoitamaan. Mun alalla ei taida olla muita mahkuja kun olla 100% töissä. Sattuneesta syystä se töihin meno nyt siirtyy ja en stressaa asiaa muutamaan vuoteen :) Ja onnea työpaikasta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. maaliskuuta 2014 klo 10.56

      Yksi syy alanvalintaan oli mahdollisuus osa-aikatyöhön ja järjellisiin työaikoihin :)

      Poista
  2. Taru12. maaliskuuta 2014 klo 1.50

    Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ja vaikka uusi elämä vaatii totuttelua, kyllä siihen tottuu, yllättävän nopeasti. Tsemppiä uuteen elämäntilanteeseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa12. maaliskuuta 2014 klo 10.57

      Näinhän se on ja ihan varmasti tämä on pidemmänpäälle meille ainoa oikea ratkaisu. Se vaan vie hetken tässä murroksen ristiaallokossa. Tervetuloa tännekin :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää