maanantai 31. maaliskuuta 2014

ihan normaali

Jäin miettimään normaalia. Se särähti jotenkin korvaan yhdessä kommentissa ja jäin miettimään sitä. Normaalia. Sanotaan että ihminen on normaali. Mitä se tarkoittaa? Keskiverto? Sopeutunut? Sopeutettu menestyksekkäästi? Häiriötön ja pärjää... Sellainen normaali. Hajuton ja mauton ehkä? Normaali kuulostaa vähän pelottavaltakin, kuin vaatimukselta.

Mäkin oon kai normaali, vai olenko? Mistä tietää kuka mahtuu normaaliin ja kuka ei?  Niin mulle sanottiin; ”Sustakin on tullut ihan normaali, vaikka sitä ja tätä ja tota...” Niin kai. Mutta onko normaalia normalisoitua niin mutkikkaasti ja pitkään. Keskimääräistä se ei ainakaan ole... keskimäärin on kai poikkeuksellista – epänormaalia – aikuistua mielenterveyspalveluiden avulla, mielisairaalassa. Lopputulos oli ihan hyvä. Olen itse tyytyväinen ja silloin lopputulos on kai riittävän hyvä, ja onhan mulla toi "normaali" mies ja nää lapset... ne lapset nyt ei ehkä oo ihan normaaleja - keskiarvoisia, mutta ehkä niistäkin kuitenkin tulee normaaleja. Lopputulos on siis hyvä, mutta olihan se kai aika kallista yhteiskunnalle... menettää työikäinen ihminen useammaksi vuodeksi, eikä se mielisairaalakaan ilmainen paikka ole – siis yhteiskunnalle sen enempää kuin asiakkaallekaan. Terapiapalveluita, fysioterapeuttia, ravitsemusterapeuttia, erikoissairaanhoitoa, sisätautilääkäreitä, fysiatreja, psykologeja, psykiatreja, kuntoutussuunnitelmia... Verovaroin.

Missä kohdassa sukupolvien välisessä ketjussa tullaan siihen kohtaan, jossa pahoinvoinnin ketju katkeaa lakkaa valumasta sukupolvesta toiseen. Yksi menee rikki ja se korjataan. Hyvällä tuurilla kaikki se mikä on sukupolvienmyötä siirtynyt kuin huomaamatta jonossa eteenpäin pysähtyy. Se ei enää siirry seuraavalle sukupolvelle. On tapahtunut korjaava liike. Eikä seuraava sukupolvi kärsi enää edeltävän sukupolven traumasta. Olishan se hienoa jos siihen pystyis. Yritän.


Mulla on lapsi joka on ahdistunut. Se on niin ahdistunut ja täynnä vihaa että se murisee. Murisee ennen kuin hyökkää. Kolmea minuuttia myöhemmin se saattaa olla itse päivänpaiste. En edes yritä yksin. Rakastan ja ymmärrän. Annan tilaa ja tarjoan sylin. Tarvitsen kuitenkin melkoisen tiimin ihmisiä avuksi. Ehkä ja kyllä siitä tulee ihan ”normaali” mutta kyllä se aika epänormaalia tässä vaiheessa on, kaukana siitä keskiverrosta.

tänään puistossa


seuraava kärmes

15 kommenttia:

  1. Nyt meni kyllä vähän ohi toi mielisairaala juttu?:o mitä sillä meinasit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä meinasin... yhden kesän ja syksyä vietin sairaalassa - mielisairaalassa. Sen jälkeen vietin siellä sen seuraavan kevään... on ja off... Mielisairaala kuulostaa pelottavalta, siellähän on hulluja. Siellä opin että moni niistä hulluista on vaan rikki... kaikilla ei ole monimutkaisia diagnooseja, ne ei ole harhaisia tai uhka yhteiskunnalle. Ne on vaan rikki, eikä ne osaa tai jaksa jatkaa. Moni jatkaa matkaansa sieltä takaisin elämään eikä kukaan voisi koskaan ulkopuolelta arvata että tää, tai toi tyyppi on "käynyt keräämässä itseään kokoon" - mielisairaalassa.

      Loppukaneettina totean myös että mielisairaalaan joutuu vain pieni osa, suurin osa pääsee sinne onnenkantamoisella... törmättyään siihen lääkäriin joka näkee, kuulee ja kuuntelee.

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta :) mun ystävä on myös "käynyt keräämässä itseään kokoon" mielisairaalassa ja tämän takia kiinnostuin.

      Poista
  2. Anonyymi on hyvä ja lukee koko blogin ja jollei sittenkään tajua, toivottavasti tajuaa kuitenkin pitää suunsa kiinni näin kirjallisesti eli kommenteissa jotain rajaa. Hyvää jatkoa vaan.
    Aina ei ole helppoa, joskus läpätään päin naamaa, elämä ei ole reilua, voimme kuitenkin koittaa osaltamme tehdä siitä kauniimman. Zemppiä Yksis! Sydämestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaankaan tarkottanu pahalla, anteeks kauheesti että loukkasin:( oon seurannut blogia pitkään ja lukenu edellisenkin läpi, mulle on aina tullu Yksiksestä ihana kuva ja hän vaikuttaa uskomattoman hyvältä äidiltä. Anteeks kamalasti, oon täällä ihan itku kurkussa ja toivon etten pahottanu oikeesti kenenkään mieltä.
      Hyvää jatkoa Jutta vaan sullekin:)

      Poista
  3. Mä olen vähän uudempi lukija, enkä ole lukenut koko blogia läpi. Mulle ei siis ole mitään hajua mitä tuo teidän ylläoleva "ajatustenvaihto" oikein koski.

    Mä ainakin käytän tuota normaali sanaa aika paljonkin. En ole sitä ikinä noin pitkälle analysoinut, enkä kyllä koe siihen tarvettakaan. Mä uskoisin, että suurinosa ymmärtää mistä on kysymys jos puhutaan normaalista ihmisestä. Ei se tarkoita, että on pelkkää massaa tai hajuton ja mauton ihminen. Ehkä näin pelkistettynä normaali ihminen on sellainen, joka pystyy toimimaan ja suoriutumaan yhteiskunnassa.

    Olen myös jossakin kommentissani todennut, että sinusta tuli normaali vaikka... Nimenomaan niillä perustein, että pyörität siellä kotia, käyt töissä ja sunnuntaisin kirkossa. Vietät siis sellaista tavallista Amerikkalaista elämää. Eihäs me oikeasti tunneta, kutsuin sinua normaaliksi vain tämän blogisi perusteella. Joskus on turha pohtia yksittäisiä sanoja tai lauseita liian pitkälle, silloin niistä alkaa löytämään itse ihan vääränlaisia tarkoituksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä kannattais... lukea. En kasvanut keskivertoperheessä keskivertolapsena ja mun matka siihen sun normaaliin on ollut aika pitkä. Normaali nyt sattuu olemaan ilmaisu jota olen oppinut karsastamaan, jo ihan pelkästään erityislapsen vanhempana, ja saattaisin jopa suositella jonkun muun ilmaisun käyttöönottoa sen normaalin sijaan...

      Poista
    2. Sä olet ollut niin ahkera kirjoittaja, että en taida jaksaa lukea koko blogia läpi. Töissäkäyvänä ei todellakaan ollut aikaa lukea blogeja, nyt aikaa on tässä lastenhoidon lomassa onneksi vähän enemmän.
      Mitä ilmaisua itse käyttäisit sanan normaali sijaan? Koetko itse ettet ole normaali? Voithan sä nyt olla normaali, vaikka sulle olisi tapahtunut kaikenlaista menneisyydessä. Mikä sun normaali on? Mä uskaltaisin väittää, että suurinosa ihmisistä kokee sanan normaali samanlailla kuin minä, eivätkä näe sen käytössä mitään negatiivista.

      Poista
    3. Piti tulla vielä lisäämään, etten ole minäkään kasvanut missään lintukodossa. Kasvoin varakkaassa kodissa, jota kuitenkin varjosti mun isäni narsistisuus (mitään diagnoosia hänellä ei ole, tämä vain minun mielipiteeni). Tästä ja monesta muusta asiasta johtuen olen lähtenyt kotoa jo 16-vuotiaana ja nyt aikuisena en ole enää isääni yhteydessä, vaikka he äitini kanssa naimisissa ovatkin. Tämä on kuitenkin menneisyyttä ja se on tehnyt minusta vahvan ihmisen. Nyt keskityn siihen, että omilla lapsillani on sellainen lapsuus kuin itse olisin halunnut.

      Poista
    4. Koskaan en vielä ole tavannut ketään jolla olis ollut se lastenkirjojen täydellinen lapsuus. Se taitaa kyllä olla kaikken haave ja kiiltokuva... toivon kykeneväni tarjoamaan omille lapsilleni lapsuuden, joka on edes vähän lähempänä sitä kiiltokuvaa kuin oma kokemukseni.

      Normaali on jotenkin aika vaikea sana, siis sellaisen silmissä joka on joutunut luopumaan siitä. Ajattelen tässä kohdassa asiaa ennen kaikkea vanhempana, en itseni kannalta. Reetta puhuu onnellisesta. Olen Reetan kanssa samaa mieltä... mulle riittää että näistä tulee onnellisia - se on tarpeeksi. Normaali on jotenkin kova ja vaativa ilmaisu. Ehkä tavallinen tai keskiverto on parempi. Koen olevani aika tavallinen. Normaaliksi en lähtis itseäni väittämään.

      Poista
  4. Näitä lukiessa mä huomasin, että olen jo kauan sitten lakannut ajattelemasta lapsistani/itsestäni/kenestäkään sitä että "onkohan tää nyt ihan normaalia". Tai pohjalla oli, kun huomasin yhden ystäväni miettivän sitä oman lapsensa kohdalla ja kysyi multa neuvoa. Mä tajusin, että olen jo kauan sitten mennyt sen rajan yli enkä enää mieti. Meillä on tää, mitä meillä on - se voidaan määritellä sieltä ja täältä ja tuosta ja tästä näkökulmasta ja se näyttäytyy vähän erilaisena perspektiivistä riippuen. Vain mä ja me tiedetään, mitä se oikeesti on. Aina on niitä, jotka ei ymmärrä ja toisaalta ymmärtävienkään neuvot eivät ehkä päde.

    Lisäksi mä olen lakannut pohtimasta mun lasten elämää tulevaisuuden näkökulmasta. Niistähän voi siis tulla ihan mitä vaan, tein mä niin tai näin tai en. Oikeesti (ja ehkä ainoastaan) tärkeetä on se, mitä on nyt, eilen, tänään, huomenna ja ylihuomenna. Vertaan korkeintaan vuoden taakse ja vuoden eteenpäin - esim. sitä, onko asiat menneet eteenpäin vai eivät. Se on se joka merkkaa. Kun lapsen reaktiot on voimakkaita, eihän sitä mitenkään voi ajatella, että "joojoo mutta kyllä siitä varmaan tulee onnellinen aikuinen".

    (Tää ei ole suora kommentti kenellekään, mutta kiitos kun sain ajatella tän ääneen.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reetta lue mun ylempi kommentti Annalle. Normaali on musta aivan totaalisen turha sana, vähän suorastaan vammaiseen tai "retarded" sanaan verrattavissa. Myös mulle on ykshailee tuleeko näistä koskaan "normaaleita". Riittää että ovat onnellisia. Itse asiassa se on ainoa mitä mä toivon... että olisivat onnellisia. Itseäni en koe normaaliksi. Olen enneminkin aika tavallinen - toivottavasti.

      Poista
    2. Niinpä, sitä mäkin toivon ja siihen onnellisuuteen kuuluu mun mielessäni sellainen itsetuntemus, jonka varassa voi toimia. Mulla ei sitä ole ollut koskaan, olen vasta lapsen "ongelmien" myötä havahtunut siihen ja alkanut saavuttaa sitä. Lapselleni toivoisin voivani antaa ne eväät jo nyt, ettei mene koko elämä sen selvittelyyn.

      Mutta oli jännä havahtua siihen, että tavallaan "normaali" on lakannut merkitsemästä mulle mitään. Sitä rajaa, käsitettä ei vain ole merkityksellisenä olemassa. On paljon helpompi operoida oman minän ja lasten systeemien kanssa, kun sitä ei ole. Jotenkin näkee lapsetkin sellaisina kuin ne oikeesti on eikä vertaa johonkin ulkoa päin annettuun "normaaliin" tai muuhun rakennettuun käsitteeseen. Pikkulapsivaiheessa vaan koko systeemi keskittyy siihen "normaaliin", kun koko ajan kytätään ja mitataan ja punnitaan ja vertaillaan, milloin se kävelee, kakkaa, kasvaa kaks senttiä tai mitä vaan. Jotenkin tossa kouluiän kynnyksellä mä vaan vapauduin siitä vertaamisesta, vaikka tavallaanhan koulu vois hyvinkin olla sen jatkumo, kun siellä on sitä vertailua kyllä ihan riittämiin. Mä koitan ajatella, että mun lapset toteuttaa omaa tehtäväänsä ja mun homma on nyt tukea ja auttaa niitä niin, että ne voi toteuttaa sitä mahdollisimman vahvasti.

      Nii ja siis mä oon ollut ulospäin aina hyvinkin normaali, se on ollut oikein mun ohjenuora ja lääke ahdistukseen, olla mahdollisimman täydellisesti normaali. Mutta kyllä elämä helpottui ja nautinnollistui, kun osasin vihdoin päästää irti :)

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.