joviaali mallilapsi

K:lla oli tänään kehityskeskustelu – vai mikä vasu se nyt on – koulussa. Tiesin kyllä tilanteen luonteen, ja olin siihen henkisesti valmistautunut. Läsnä tilaisuudessa oli sen opettaja, erityisope ja toimintaterapeutti, L ja minä. M ja K leikki sillä aikaa kun me keskusteltiin. Keskustelun jälkeen, noin kaksi minuuttia meidän lähdettyä sieltä koulusta, K huutaa ja raivoaa autossa... se purkaa stressaavaa tilannetta.

Meidän sähköjänis pärjää koulussa loistavasti. Se on oman luokkansa mallioppilas. Se osallistuu, istuu, kuuntelee... No, aakkosia se ei osaa, eikä numeroita, eikä ajaa pyörää. Se ei osaa piirtää ihmistä eikä kirjoittaa omaa nimeään. Se ei myöskään halua oppia edellämainittuja. Ne päivitteli sen kykyä ilmaista itseään, ohjaamiseen toki tarvitaan kuvakässäriä. Meidän sosiaalinen, joviaali superlapsi. Erityisopen ja toimintaterapeutin kanssa palloteltiin ihan asiallisesti tilannetta kotona, tai siis koulun ulkopuolella... sitä ettei se superlapsi pysy kasassa lainkaan silloin kun se ei ole superohjatussa ympäristössä. Mä nauroin että meidän varmaan pitäis ruveta katsomaan sisäoppilaitoksia, kun selkeästi ero koulun ja muun maailman välillä on niin valtaisa. Erityisope kannusti miettimään asiaa psykiatrin kanssa ja toimitaterapeutti jatkaa tilanteen miettimistä Klinikan toimintaterapeutin kanssa.

Se opettaja sit, siis se joka ei ole erityisope... sen suusta tänään kuultua:

1. Oletteko miettineet kasvatuskirjallisuuteen tutustumista.
2. Mitä jos menisitte lastenkasvatuskurssille.
3. Oletteko kuulleet sosiaalisista tarinoista?
4. Te varmaan vaaditte siltä kohtuuttomia. Se on kolmevuotias.
5. Ootte varmaan kotona asettaneet lapsen sellaiseen asetelmaan ettei se osaa muuta kuin häiriköidä. Se on sen rooli.
6. Pojat pitäis kyllä erottaa.
7. Kaikkia tilanteita pitäis harjoitella 1:1 asetelmassa.

No älä... Mä hymyilen ja vastaan asiallisesti. Kerron että olen lukenut aika monta opusta sensorisestaintegraatiosta, autismista, ADHD:sta ja ihan vaan erilaisista kasvatusnäkökulmista. Olen tutustunut poikien kasvatukseen, tyttöjen tukemiseen, muuten vaan kasvatukseen... ja onhan mulla melkeen se yks tutkintokin. Niillä kasvatuskursseillakin on käyty – huonolla menestyksellä – ja ainoa käymätön kurssi on se ADHD lapsiin erikoistunut sikakallis puolen vuoden ryhmä. Meidän esikoinen on autisti, sosiaaliset tarinat on arkipäivää – tää sama ope opetti aikanaan hetken myös M:aa, luulis sen muistavan. Mä en myöskään ymmärrä miten meidän vaatimustaso vois olla kohtuuton, onhan perheessä kuitenkin toinenkin kolmevuotias joka ihan hyvin kykenee elämään meidän perheessä, ihan samoilla - kohtuuttomilla - vaatimuksilla. Ehkä me sit ollaan pistetty se häirikön rooliin ja K on meidän perheen pahis – tuhma lapsi. Ehkä sille ei ole annettu muita vaihtareita... toisaalta jos asia olis näin, se tuskin olis niin avoimen pahoillaan ja hirveissä tunnontuskissa jokainen kerta pestyään pöydän mehulla tai rikottuaan jotakin... Mä rohkenisin kuitenkin väittää että se ei kykene hallitsemaan omia impulssejaan ja asiat vaan sattuu ja tapahtuu. Vielä viimeisenä... mihinköhän mun pitäis noi kaksi muuta laittaa, jotta me saatais harjoitella koko elämä 1:1. Niin, ja miten mä ne erottaisin toisistaan? Ne käy jo eri kouluja, kun tämän ikäiset kaksoset on keskimäärin kai aika tarkkaan yhdessä -aina. Pitäiskö toinen pojista ehkä sijoittaa väliaikaisesti jonnekin muualle? Vai annetaanko jompikumpi sit pois?

Kiitos taas tästäkin. Opettajalta lähti mukaan syyllisyyden taakka epäonnistuneesta vanhemmuudesta. Erityisope tarjosi meille avuksi kotikäyntiä... tervetuloa meille kylään erityisope. Taidan viimeinkin varata sille sen ajan M:n psykiatrille.

tavallista harmaampi kevätaamu

kotona M keskittyi ainekirjoitukseen. K keskittyi häiritsemään aineen kirjoittamista...