Kuudelta aamulla
sähköpostiin on kolahtanut ekan työviikon “lukujärjestys” ja mä alan
hyperventiloimaan... Joo, se on perehdytysviikko eikä se normaalisti oo
tällaista, ja mut palkattiin iltavuoroon, mutta silti se näyttää pahalta
etenkin kun ajattelen että meillä nyt sattuu olemaan noi kolme lasta ja
lastenhoitoa on suunniteltu kolmea iltavuoroa silmälläpitäen...7:30-16,
8-16:30, 6:30-15, 8-16:30, 6:30-15, viisi täyttä työpäivää plus ajomatkat silloin
kun myös L:n pitäis tehdä töitä. Tää järjestyy kyllä, tää järjestyy kyllä, tää
järjestyy kyllä... Niin, ja mukana pitäis tietty olla se ensiapukortti jota
mulla ei ole, koska oon onnellisesti hukannut sen. Koulussa ratsastin kopiolla
suoritetusta EA-kurssista ja ajattelin yrittää nyt samaa. Epäilen kuitenkin että
ne lisää mun systeemeihin vielä sen ensiapukurssinkin. Tokan viikon
aikatauluista mulla ei tässä vaiheessa oo vielä mitään havaintoa, toivottavasti
saa sen pian ja toivottavasti tokalla viikolla saan jo tehdä mun oikeeta työvuoroa
14:30-23.
Ennen lähtöä
varasin K:lle ajan M:n psykiatrilta. Viimeinen tönäisy siihen että sain
soitettua sen puhelun oli meidän lauantainen keikka Targetiin ja se että me
törmättiin siellä koulun toimintaterapeuttiin ja nähtiin kuinka meidän poika
sulkeutui kuoreensa ja hiljeni yhdessä nanosekunnissa nähtyään kouluun kuuluvan
ihmisen. Toimintaterapeutti kommentoi iloisesti kuinka mukavasti meillä näyttää
menevän siellä kaupassa ja miten kaikki meidän ongelmat on varmasti jo
ratkenneet... siis täh, viikossa? Oikeesti? On siis aika mennä puhumaan
psykiatrin kanssa siitä miten K selkeesti ylisuorittaa itsensä totaalisen puhki
kouluympäristössä. Samalla voidaan sit puhua siitä miten se ei kykene
leikkimään ja miten O ja M aloittaa leikin, tai siis ylipäätään jonkinmoisen
dialogin sillä hetkellä kun K poistetaan tai poistuu tilanteesta.
O keittää mulle parsat |
Aiemmin tänään –
K:n päästettyä Koiran aitaamattomalle pihalle kahdesti ja teipattuaan
löytämällään teipillä puoli taloa – en voinut taas kerran olla miettimättä sitä
yhtä telkkarisarjaa (Tahdon Asiat) ja sitä miten aina ennen mietin et kyllä sen
Helena Rouhialan äitihahmo oli melkoinen karikatyyri... no ei ollut, tai sit
oon minäkin melkoinen karikatyyri. Musta ei enää olis mitenkään kummallista et
koko lauma juoksis ympäri pihoja mun juhlahepenissä.
On ihanaa olla
lomalla. Mä yritän ihan kauheesti olla
miettimättä vielä tulevaa – oli sitten kysymys uudesta työstä, vakuutuksesta tai
psykiatreista - ja keskittyä olemaan
tässä ja nyt. Täällä meren rannalla on helppoa olla onnellinen. On helpompaa
olla onnellinen silloinkin kun K on päästänyt Koiran taas kerran kadulle ja M
kiukuttelee ja O:lla on väärässä paikassa pissahätä. K on sanonut mulle tänään
ainakin kymmenisen kertaa et se rakastaa tätä paikkaa, mä rakastan tän paikan
lisäksi ajatusta siitä että täällä me luodaan tälle laumalle niitä
lapsuusmuistoja, jotka ei katoa koskaan.
isompi auttaa pienempää... mä mietin kuka hullu lähtee edes yrittämään hiekalle ilman nelivetoa |
suolaisen ja hiekkaisen retken jälkeen auto pääsee kylpyyn |
Kommentit
Lähetä kommentti