lapsuusmuistoja ja äitiyden karikatyyrejä stressimeressä

Kuudelta aamulla sähköpostiin on kolahtanut ekan työviikon “lukujärjestys” ja mä alan hyperventiloimaan... Joo, se on perehdytysviikko eikä se normaalisti oo tällaista, ja mut palkattiin iltavuoroon, mutta silti se näyttää pahalta etenkin kun ajattelen että meillä nyt sattuu olemaan noi kolme lasta ja lastenhoitoa on suunniteltu kolmea iltavuoroa silmälläpitäen...7:30-16, 8-16:30, 6:30-15, 8-16:30, 6:30-15, viisi täyttä työpäivää plus ajomatkat silloin kun myös L:n pitäis tehdä töitä. Tää järjestyy kyllä, tää järjestyy kyllä, tää järjestyy kyllä... Niin, ja mukana pitäis tietty olla se ensiapukortti jota mulla ei ole, koska oon onnellisesti hukannut sen. Koulussa ratsastin kopiolla suoritetusta EA-kurssista ja ajattelin yrittää nyt samaa. Epäilen kuitenkin että ne lisää mun systeemeihin vielä sen ensiapukurssinkin. Tokan viikon aikatauluista mulla ei tässä vaiheessa oo vielä mitään havaintoa, toivottavasti saa sen pian ja toivottavasti tokalla viikolla saan jo tehdä mun oikeeta työvuoroa 14:30-23.

Ennen lähtöä varasin K:lle ajan M:n psykiatrilta. Viimeinen tönäisy siihen että sain soitettua sen puhelun oli meidän lauantainen keikka Targetiin ja se että me törmättiin siellä koulun toimintaterapeuttiin ja nähtiin kuinka meidän poika sulkeutui kuoreensa ja hiljeni yhdessä nanosekunnissa nähtyään kouluun kuuluvan ihmisen. Toimintaterapeutti kommentoi iloisesti kuinka mukavasti meillä näyttää menevän siellä kaupassa ja miten kaikki meidän ongelmat on varmasti jo ratkenneet... siis täh, viikossa? Oikeesti? On siis aika mennä puhumaan psykiatrin kanssa siitä miten K selkeesti ylisuorittaa itsensä totaalisen puhki kouluympäristössä. Samalla voidaan sit puhua siitä miten se ei kykene leikkimään ja miten O ja M aloittaa leikin, tai siis ylipäätään jonkinmoisen dialogin sillä hetkellä kun K poistetaan tai poistuu tilanteesta.

O keittää mulle parsat

Aiemmin tänään – K:n päästettyä Koiran aitaamattomalle pihalle kahdesti ja teipattuaan löytämällään teipillä puoli taloa – en voinut taas kerran olla miettimättä sitä yhtä telkkarisarjaa (Tahdon Asiat) ja sitä miten aina ennen mietin et kyllä sen Helena Rouhialan äitihahmo oli melkoinen karikatyyri... no ei ollut, tai sit oon minäkin melkoinen karikatyyri. Musta ei enää olis mitenkään kummallista et koko lauma juoksis ympäri pihoja mun juhlahepenissä.

On ihanaa olla lomalla. Mä yritän ihan kauheesti olla miettimättä vielä tulevaa – oli sitten kysymys uudesta työstä, vakuutuksesta tai psykiatreista - ja keskittyä olemaan tässä ja nyt. Täällä meren rannalla on helppoa olla onnellinen. On helpompaa olla onnellinen silloinkin kun K on päästänyt Koiran taas kerran kadulle ja M kiukuttelee ja O:lla on väärässä paikassa pissahätä. K on sanonut mulle tänään ainakin kymmenisen kertaa et se rakastaa tätä paikkaa, mä rakastan tän paikan lisäksi ajatusta siitä että täällä me luodaan tälle laumalle niitä lapsuusmuistoja, jotka ei katoa koskaan.

mä tiedän aika monta ihmistä jonka mielestä tää olis aika turhaa hupia. Ehkä jopa luontoa kuluttavaa tai muuten vaan ajanhaaskausta... mun on pakko myöntää että tää on musta aivan älyttömän hauskaa...

isompi auttaa pienempää... mä mietin kuka hullu lähtee edes yrittämään hiekalle ilman nelivetoa

suolaisen ja hiekkaisen retken jälkeen auto pääsee kylpyyn

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla. Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena. Kaskadi

Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä. Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli. Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

Lue lisää

Tahdon Asiat

Hae tästä blogista