maanantai 17. maaliskuuta 2014

lapsuusmuistoja ja äitiyden karikatyyrejä stressimeressä

Kuudelta aamulla sähköpostiin on kolahtanut ekan työviikon “lukujärjestys” ja mä alan hyperventiloimaan... Joo, se on perehdytysviikko eikä se normaalisti oo tällaista, ja mut palkattiin iltavuoroon, mutta silti se näyttää pahalta etenkin kun ajattelen että meillä nyt sattuu olemaan noi kolme lasta ja lastenhoitoa on suunniteltu kolmea iltavuoroa silmälläpitäen...7:30-16, 8-16:30, 6:30-15, 8-16:30, 6:30-15, viisi täyttä työpäivää plus ajomatkat silloin kun myös L:n pitäis tehdä töitä. Tää järjestyy kyllä, tää järjestyy kyllä, tää järjestyy kyllä... Niin, ja mukana pitäis tietty olla se ensiapukortti jota mulla ei ole, koska oon onnellisesti hukannut sen. Koulussa ratsastin kopiolla suoritetusta EA-kurssista ja ajattelin yrittää nyt samaa. Epäilen kuitenkin että ne lisää mun systeemeihin vielä sen ensiapukurssinkin. Tokan viikon aikatauluista mulla ei tässä vaiheessa oo vielä mitään havaintoa, toivottavasti saa sen pian ja toivottavasti tokalla viikolla saan jo tehdä mun oikeeta työvuoroa 14:30-23.




Ennen lähtöä varasin K:lle ajan M:n psykiatrilta. Viimeinen tönäisy siihen että sain soitettua sen puhelun oli meidän lauantainen keikka Targetiin ja se että me törmättiin siellä koulun toimintaterapeuttiin ja nähtiin kuinka meidän poika sulkeutui kuoreensa ja hiljeni yhdessä nanosekunnissa nähtyään kouluun kuuluvan ihmisen. Toimintaterapeutti kommentoi iloisesti kuinka mukavasti meillä näyttää menevän siellä kaupassa ja miten kaikki meidän ongelmat on varmasti jo ratkenneet... siis täh, viikossa? Oikeesti? On siis aika mennä puhumaan psykiatrin kanssa siitä miten K selkeesti ylisuorittaa itsensä totaalisen puhki kouluympäristössä. Samalla voidaan sit puhua siitä miten se ei kykene leikkimään ja miten O ja M aloittaa leikin, tai siis ylipäätään jonkinmoisen dialogin sillä hetkellä kun K poistetaan tai poistuu tilanteesta.

O keittää mulle parsat



Aiemmin tänään – K:n päästettyä Koiran aitaamattomalle pihalle kahdesti ja teipattuaan löytämällään teipillä puoli taloa – en voinut taas kerran olla miettimättä sitä yhtä telkkarisarjaa (Tahdon Asiat) ja sitä miten aina ennen mietin et kyllä sen Helena Rouhialan äitihahmo oli melkoinen karikatyyri... no ei ollut, tai sit oon minäkin melkoinen karikatyyri. Musta ei enää olis mitenkään kummallista et koko lauma juoksis ympäri pihoja mun juhlahepenissä.









On ihanaa olla lomalla.  Mä yritän ihan kauheesti olla miettimättä vielä tulevaa – oli sitten kysymys uudesta työstä, vakuutuksesta tai psykiatreista -  ja keskittyä olemaan tässä ja nyt. Täällä meren rannalla on helppoa olla onnellinen. On helpompaa olla onnellinen silloinkin kun K on päästänyt Koiran taas kerran kadulle ja M kiukuttelee ja O:lla on väärässä paikassa pissahätä. K on sanonut mulle tänään ainakin kymmenisen kertaa et se rakastaa tätä paikkaa, mä rakastan tän paikan lisäksi ajatusta siitä että täällä me luodaan tälle laumalle niitä lapsuusmuistoja, jotka ei katoa koskaan.





mä tiedän aika monta ihmistä jonka mielestä tää olis aika turhaa hupia. Ehkä jopa luontoa kuluttavaa tai muuten vaan ajanhaaskausta... mun on pakko myöntää että tää on musta aivan älyttömän hauskaa... 




isompi auttaa pienempää... mä mietin kuka hullu lähtee edes yrittämään hiekalle ilman nelivetoa





suolaisen ja hiekkaisen retken jälkeen auto pääsee kylpyyn


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.