calmette ja korkeasaari

Huomenna mennään Korkeasaareen, Korkeasaareen, Korkeasaareen... Ei mennä, mutta sunnuntaiaamuna ajetaan etelään – ei niin etelään, mutta etelämmäksi... sinne missä meri tulee yöllä uniinkin ja aamulla voi herätä lokkien kirkunaan. Sinne missä maailma on täynnä hienoa hiekkaa ja heinänkorsia. Sinne missä sade ja tuuli tuntuu hyvältä, ja käkkärämännyt saa sielun kippuralle. Lapset odottaa aamiaista pääkadun pannukakkupalatsissa – ei se nyt ihan palatsi ole – minä odotan maisemaa, tuoksua ja tunnetilaa.

se näyttää enemmältä kuin onkaan... tänään ajoin ihan arkisissa asioissa 201km

Rekrytointiprosessi alkaa olla pulkassa – kai. Huumetesti, rikosrekisteri, työhistoria... tänään vielä vikana yllärrinä ja viimehetken haasteena terveystarkastus. Sähköposti kolahti postilaatikkoon yhdentoista aikaan, ja toivotti iloisesti tervetulleeksi sairaalan henkilökuntaan ja henkilöstöön. Alla oli lista viimeisistä hommista jotka piti vielä hoitaa ennen ekaa työpäivää, TAI – se kuuluisa TAI – eka työpäivä siirtyisi jonnekin tulevaisuuteen... Ihan kiva, olihan perjantai ja melkein puolipäivä. Ensi viikko me oltaisiin toisessa osavaltiossa. Soitan siis työterveyshuoltoon ja kysyn olisko mitään mahiksia päästä terveystarkastukseen per heti. Siis nyt, tänään? Samalla tulostan paperinivaskaa ja täyttelen kaavakkeita ja lueskelen ohjeita... ai kun kivaa, tuberkuloositestin tulokset ei kelpaa, ne haluaa ihotestin ja jokainen suomalainenhan tietää että ihotestin tulos on positiivinen. Se on positiivinen koska meidän on rokotettu kyseistä tautia vastaan. Eka ihotesti tänään, toka maanantaina ja perään kehkokuvat. Ihan kiva muuten mutta kun me ei olla täällä. Hyperventilaatio uhkaa ja manaan sen perhanan calmetten maan rakoon... antakaa mulle pliis, pliis, pliis se verikoe.

Muutamaa tuntia myöhemmin ajan hervottomassa kaatosateessa ja lentokonetehtaan – Boeing – perjentairuuhkassa pohjoiseen, tulevaan työpaikkaani. Oon täyttänyt sen paperinivaskan ja jättänyt täyttämättä ne kohdat joihin en osaa vastata. L otti hoteisiinsa lauman ja lauman mukana meidän M:n joka hyperventiloi tätä kamalaa tulevaisuutta, sitä jossa äiti ei enää ikinä ole kotona. Sitä tulevaisuutta jossa mä voisin ihan yhtä hyvin olla kuollut.

Työterveyshuollossa ojennan sen paperinivaskan tiskin ylitse ja saan sieltä salamana takaisin ne tuberkuloosipaperit... ”Näissä on osa vielä täyttämättä...” –Joo niin on, en osannut vastata. ”No onko sulle tehty ihotestiä vai ei?” –On, silloin kun olin kai 16-v. ”No oliko se positiiivinen vai ei?” –Oli se, olenhan saanut sen rokotteen... Hetken kuluttua lomake näyttää siltä että kannan tuberkuloosia, enkä todellakaan voi työskennellä terveydenhuollossa. Ne vie mun kaavakkeen seuraavaan portaaseen ja onneksi saan passituksen verikokeeseen. Verikoe vie hetken, ne ihotestit koko tulevan viikon... Huokaisen helpotuksesta. Muissa papereissa on kysytty kaikki mahdollinen ja mahdoton, ja mä odotan kuulustelua jokaisesta ”kyllä”-vastauksesta. Kuulustelun sijaan saan lomakkeen x allekirjoitettuna takaisin. Paperia saattelee ystävällinen; ”Tervetuloa taloon!” Huokaisen helpotuksesta, käyn ostamassa kupin kahvia ja ajan kotiin... Ajellessani mietin miten suurta onnea on saada istua autossa ihan yksin. Tämä onni kohtaa mua jatkossa kolme kertaa viikossa. Kolme kertaa viikossa saan autossa kuunnella musiikkia ja omia ajatuksiani. Ilman että kukaan riitelee, syyttää, tappelee tai haluaa välttämättä leikkiä ”I spy...”

 

mun auto ei tykkää siitä et kaivan puhelinta, otan valokuvia ja luen sähköposteja ajon aikana...

Kotona lähetän vaivihkaa työvuorolistanlaatijalle ensimmäisen toivomukseni... jos sais lapsen syntymäpäivän vapaaksi... – katsotaan kuinka käy. Tällä hetkellä muutos tuntuu kokonaisvaltaiselta ja raadolliselta, ymmärrän M:n tuskan. Pienesti suren itsekin sitä etten ole enää läsnä 24/7/365 - samalla se tuntuu luvattoman suurelta vapaudelta...

Onneksi ensin on loma!