Siirry pääsisältöön

mukavassa iässä

Aamu kirkossa, iltapäivä sunnuntaishoppaillessa... lapsille vaatteita ja yhden tennaritkin siihen mahtui... kotimatkalla puistoon päästelemään aamun höyryjä ja nyt lasissa punaviini, uunissa lohi. Lauma leikkii yläkerrassa – ainakin hetken – tappelematta. 

Mini Boden

Me mietitään melkoisella avuttomuudella M:n tilannetta. Päätettiin jo huomenna soittaa aamusta psykologille ja pyytää ”kriisitapaamista.” Sen seuraavan puhelun soitan psykiatrille, pyytääkseni samaa; ”Voitaisko tavata – ASAP.” Viime keväänä se oli tuleva siirtyminen isoon kouluun, ja siitä syntynyt syömishäiriö. Tänä vuonna se on mun töihinmeno. Mietityttää onko se isoin asia, asia itse – koulu tai työ – vai vuodenaika. Voiko pelkkä kevät aiheuttaa jossakin ihmisessä noin suhteetonta ahdistuneisuutta? Moni sanoo että kuusivuotiaat on mukavia... ne on siinä ”helpossa iässä.” Uhmaikä on jätetty taakse ja esimurrosikään on vielä matkaa... ehkä mä poikien kanssa pääsen näkemään senkin.



Mun melkein kuusivuotias on taas tänäänkin ollut kaikkea muuta kuin mukava:
  • Maannut kauppakeskuksen lattialla kirkuen – ainakin kahdesti – me lähestytään sitä ikää, jossa ne muut asiakkaat ei enää ole ihan yhtä ymmärtäväisiä.
  • Lyönyt ja potkinut mua – kahdesti
  • Lyönyt ja potkinut jannuja – useasti
  • Saanut autoraivarit – ainakin kahdesti
  • Kieltäytynyt totaalisesti kaikesta yhteistyöstä – jatkuvasti
  • Pyrkinyt tietoisesti aiheuttamaan kaaosta, epäjärjestystä ja riitaa - tauotta

Se kokeilee ja hakee rajojaan rajusti. Sillä on taukoamaton tarve varmistaa että se on tärkeä, ja että sitä rakastetaan. Hetkittäin mua hirvittää. Salaa pohdin hetkittäin jopa osastohoidon mahdollisuutta. Mietin miltä meidän elämä näyttää sit kun se on kolmetoista tai neljätoista. Pärjätäänkö me sille ollenkaan? Osataanko, tai kyetäänkö tarjotamaan tukea ja turvaa? Onko meillä se lapsi joka tullaan myöhemmin huostaanottamaan kaikkien yleisen edun nimissä? Miten paljon pojat tästä kärsii? Minkälaista on kasvaa näin ahdistuneen siskon varjossa? Ne on väistämättä varjossa. Tilaa valokeilassa ei ole – M vie taas kaiken, ja vähän päälle. Mä olen aivan suunnattoman pahoillani, haluaisin voida antaa enemmän.

Kello on seitsemän. Mä olen valmis nukkumaan. Tämä päivä on vienyt musta kaikki mehut ja muistan taas kerran miten raskasta rakastaminen voi välillä olla. Muistan sen hetken kun mietin onko se autisti alkuunkaan... on se, en epäile taas ollenkaan.

Rakas taivaaisä... anna mulle taitoa, kykyä ja voimaa. Anna mulle kyky ymmärtää ja ohjata, kyky rakastaa ja tukea. Anna mulle kärsivällisyyttä, myötäelämisentaitoa ja viisautta... auta mua...

Sit se tulee alakertaan ja kysyy saako se pestä vessan... olen sanaton.

kirkossa oli tänään eläimiä lapsille

kids and kids




ootko koskaan tarjonnut paahtoleipää kamelille?



kohta saadaan raparperipiirakkaa


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää