mukavassa iässä

Aamu kirkossa, iltapäivä sunnuntaishoppaillessa... lapsille vaatteita ja yhden tennaritkin siihen mahtui... kotimatkalla puistoon päästelemään aamun höyryjä ja nyt lasissa punaviini, uunissa lohi. Lauma leikkii yläkerrassa – ainakin hetken – tappelematta.

Mini Boden

Me mietitään melkoisella avuttomuudella M:n tilannetta. Päätettiin jo huomenna soittaa aamusta psykologille ja pyytää ”kriisitapaamista.” Sen seuraavan puhelun soitan psykiatrille, pyytääkseni samaa; ”Voitaisko tavata – ASAP.” Viime keväänä se oli tuleva siirtyminen isoon kouluun, ja siitä syntynyt syömishäiriö. Tänä vuonna se on mun töihinmeno. Mietityttää onko se isoin asia, asia itse – koulu tai työ – vai vuodenaika. Voiko pelkkä kevät aiheuttaa jossakin ihmisessä noin suhteetonta ahdistuneisuutta? Moni sanoo että kuusivuotiaat on mukavia... ne on siinä ”helpossa iässä.” Uhmaikä on jätetty taakse ja esimurrosikään on vielä matkaa... ehkä mä poikien kanssa pääsen näkemään senkin.

Mun melkein kuusivuotias on taas tänäänkin ollut kaikkea muuta kuin mukava:

Maannut kauppakeskuksen lattialla kirkuen – ainakin kahdesti – me lähestytään sitä ikää, jossa ne muut asiakkaat ei enää ole ihan yhtä ymmärtäväisiä.
Lyönyt ja potkinut mua – kahdesti
Lyönyt ja potkinut jannuja – useasti
Saanut autoraivarit – ainakin kahdesti
Kieltäytynyt totaalisesti kaikesta yhteistyöstä – jatkuvasti
Pyrkinyt tietoisesti aiheuttamaan kaaosta, epäjärjestystä ja riitaa - tauotta

Se kokeilee ja hakee rajojaan rajusti. Sillä on taukoamaton tarve varmistaa että se on tärkeä, ja että sitä rakastetaan. Hetkittäin mua hirvittää. Salaa pohdin hetkittäin jopa osastohoidon mahdollisuutta. Mietin miltä meidän elämä näyttää sit kun se on kolmetoista tai neljätoista. Pärjätäänkö me sille ollenkaan? Osataanko, tai kyetäänkö tarjotamaan tukea ja turvaa? Onko meillä se lapsi joka tullaan myöhemmin huostaanottamaan kaikkien yleisen edun nimissä? Miten paljon pojat tästä kärsii? Minkälaista on kasvaa näin ahdistuneen siskon varjossa? Ne on väistämättä varjossa. Tilaa valokeilassa ei ole – M vie taas kaiken, ja vähän päälle. Mä olen aivan suunnattoman pahoillani, haluaisin voida antaa enemmän.

Kello on seitsemän. Mä olen valmis nukkumaan. Tämä päivä on vienyt musta kaikki mehut ja muistan taas kerran miten raskasta rakastaminen voi välillä olla. Muistan sen hetken kun mietin onko se autisti alkuunkaan... on se, en epäile taas ollenkaan.

Rakas taivaaisä... anna mulle taitoa, kykyä ja voimaa. Anna mulle kyky ymmärtää ja ohjata, kyky rakastaa ja tukea. Anna mulle kärsivällisyyttä, myötäelämisentaitoa ja viisautta... auta mua...

Sit se tulee alakertaan ja kysyy saako se pestä vessan... olen sanaton.