maanantai 24. maaliskuuta 2014

eka työpäivä katolisessa sairaalassa

Aamulla ennen päivänkoittoa, lähdin liikenteeseen muun perheen edelleen nukkuessa... Auton kello näytti laakson tullessa 6:36, ensimmäinen ”työpäivä” alkaisi 7:30...



aurinko nousee vuorten takaa

Ensimmäisen kahdeksantuntisen aikana olen oppinut että saan kenkää jos myöhästyn 12kk:n aikana enemmän kuin 12 kertaa yli minuutin. Myöhästymiseksi lasketaan sen varsinaisen työstä myöhästymisen lisäksi se että palaan tauolta yli minuutin myöhässä. L sai näppylöitä ja kutinaa tästä tiedosta. Lisäksi olen oppinut että sairaala säästää rahaa mun eläkkeen varalle, halusin tai en. Olen oppinut että uhkaavassa tilanteessa pitää soittaa NORA:lle (Need Officer Right Away) ja että ne samaiset turvatyypit vie mut autolle jos mua pelottaa mennä henkilökunnan parkkihalliin iltaisin.

Tiedän myös olevani töissä organisaatiossa, joka on ”faith based non-profit organization”, ja että tämä organisaatio tarjoaa ilmaisia lääkäri- ja sairaalapalveluita 1 miljardin dollarin edestä vuodessa, niille joilla ei ole vakuutusta tai joiden vakuutus on niin surkea ettei se korvaa tarvittavaa hoitoa. Meidän yksikkö käytti viime vuonna 53 miljoonaa varattomien/vakuutuksettomien sairaanhoitoon.

Mun yksikön – Everett Regional Medical Center - ensiapu on Yhdysvaltain kolmanneksi suurin... ajatelkaa! Oikeesti! Yhdysvaltain kolmanneksi suurin!!! Osavaltiotasolla koko sairaala on 503:lla vuodepaikalla mitattuna kapasiteetiltaan kolmanneksi suurin, rahaliikenteellä mitattuna suurin. Olen kieltämättä aika ylpeä siitä että saan työskennellä tässä organisaatiossa.



Maassa jossa uskonto on erotettu käytännössä katsoen kaikesta, tuntuu jotenkin tavallista suuremmalta rukoilla työpaikan orientaatiopäivässä – kahdesti. Mä pidän tästä paikasta, mä pidän niitten "mission statementista", ja paljon. Olen ylpeä siitä että saan olla osa tätä organisaatiota.

As People of Providence
we reveal God’s love for all,
especially the poor and vulnerable,
through our compassionate service.


Ensimmäinen hiljainen hetki oli ennen yhdeksää, toinen puoliltapäivin. Jokainen puhuja aloitti tuomalla esiin lauantaisen tragedian, ne 108 kadonnutta ja 14 kuollutta. Mukana myös sairaalan henkilökuntaa. 

Kotimatkalla, auton lämpömittarin kohotessa liki 23C:een, mietin miten onnellinen olen siitä että saan taas tehdä töitä. Että mun elämässä on muutakin sisältöä kuin lauma, lauman koulut ja terapiat, ja pyykinpesu. Tuntui jotenkin aikuiselta ja oikeelta – ihmismäiseltä – miettiä vakuutusasioita, eläkeasioita, infektioiden välttämistä ja sairaalaturvallisuutta... ihanaa mennä huomenna takaisin. Kasilta alkaa joku tietojärjestelmäkoulutus. Olen suorastaan lapsenomaisen innostunut. 


kotona mua odotti pihalla auringosta nautiskeleva lauma

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.