Siirry pääsisältöön

eka työpäivä katolisessa sairaalassa

Aamulla ennen päivänkoittoa, lähdin liikenteeseen muun perheen edelleen nukkuessa... Auton kello näytti laakson tullessa 6:36, ensimmäinen ”työpäivä” alkaisi 7:30...



aurinko nousee vuorten takaa

Ensimmäisen kahdeksantuntisen aikana olen oppinut että saan kenkää jos myöhästyn 12kk:n aikana enemmän kuin 12 kertaa yli minuutin. Myöhästymiseksi lasketaan sen varsinaisen työstä myöhästymisen lisäksi se että palaan tauolta yli minuutin myöhässä. L sai näppylöitä ja kutinaa tästä tiedosta. Lisäksi olen oppinut että sairaala säästää rahaa mun eläkkeen varalle, halusin tai en. Olen oppinut että uhkaavassa tilanteessa pitää soittaa NORA:lle (Need Officer Right Away) ja että ne samaiset turvatyypit vie mut autolle jos mua pelottaa mennä henkilökunnan parkkihalliin iltaisin.

Tiedän myös olevani töissä organisaatiossa, joka on ”faith based non-profit organization”, ja että tämä organisaatio tarjoaa ilmaisia lääkäri- ja sairaalapalveluita 1 miljardin dollarin edestä vuodessa, niille joilla ei ole vakuutusta tai joiden vakuutus on niin surkea ettei se korvaa tarvittavaa hoitoa. Meidän yksikkö käytti viime vuonna 53 miljoonaa varattomien/vakuutuksettomien sairaanhoitoon.

Mun yksikön – Everett Regional Medical Center - ensiapu on Yhdysvaltain kolmanneksi suurin... ajatelkaa! Oikeesti! Yhdysvaltain kolmanneksi suurin!!! Osavaltiotasolla koko sairaala on 503:lla vuodepaikalla mitattuna kapasiteetiltaan kolmanneksi suurin, rahaliikenteellä mitattuna suurin. Olen kieltämättä aika ylpeä siitä että saan työskennellä tässä organisaatiossa.



Maassa jossa uskonto on erotettu käytännössä katsoen kaikesta, tuntuu jotenkin tavallista suuremmalta rukoilla työpaikan orientaatiopäivässä – kahdesti. Mä pidän tästä paikasta, mä pidän niitten "mission statementista", ja paljon. Olen ylpeä siitä että saan olla osa tätä organisaatiota.

As People of Providence
we reveal God’s love for all,
especially the poor and vulnerable,
through our compassionate service.


Ensimmäinen hiljainen hetki oli ennen yhdeksää, toinen puoliltapäivin. Jokainen puhuja aloitti tuomalla esiin lauantaisen tragedian, ne 108 kadonnutta ja 14 kuollutta. Mukana myös sairaalan henkilökuntaa. 

 Kotimatkalla, auton lämpömittarin kohotessa liki 23C:een, mietin miten onnellinen olen siitä että saan taas tehdä töitä. Että mun elämässä on muutakin sisältöä kuin lauma, lauman koulut ja terapiat, ja pyykinpesu. Tuntui jotenkin aikuiselta ja oikeelta – ihmismäiseltä – miettiä vakuutusasioita, eläkeasioita, infektioiden välttämistä ja sairaalaturvallisuutta... ihanaa mennä huomenna takaisin. Kasilta alkaa joku tietojärjestelmäkoulutus. Olen suorastaan lapsenomaisen innostunut. 


kotona mua odotti pihalla auringosta nautiskeleva lauma
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää