Siirry pääsisältöön

nuorallatanssi

Mun hiuksethan on aivan ylettömän mielenkiintoiset kaikkien mielestä? Eikö? Oikeesti mä en edes itse jaksa olla kovin kiinnostunut näistä haituvista. Edellisen kerran kävin kampaajalla aatonaattona - siis joulu - ja oli pakko mennä lähinnä siks et näyttäis edes melkein ihmiseltä ennen töiden alkamista, tai siis enhän mä sit taas edes ehdi kampaajalle... Näinpä L hoiti lauman jalkapallotreeneihin mun vaihtaessa kuulumisia syksyisen kurssikaverin kanssa.

Yllättäin siinä tuolissaistuessani löysin taas kerran itseni vanhemmuuden ristiaallokosta, siitä tilanteesta missä sille toiselle vanhemmalle pitää vastailla taiten. "Mä oon viimeaikoina huomannut että meidän C tekee aina - ei tee koskaan - on aina - ei ole... Miltä se kuulostaa susta?" Kysyjä tietää että meillä on kaksi erityislasta. Se tietää että se kolmaskin, meidän tavis, on viettänyt pari vuotta fysioterapiassa, puheterapiassa, toimintaterapiassa... jos siis vastaan että joo, näin meilläkin on aina ollut tai että K tekee niin tai M on myös tekemättä, herää siinä toisessa vanhemmassa välittömästi huoli. Koska vilpittömästi uskon sen C:n olevan ihan normaalisti kehittyvä kaksivuotias yritän siis taiteilla ja vastata niin etten aiheuta kysyjässä turhaa huolta. Vastaus on siis väistämättä jotenkin ympäripyöreä, eikä missään nimessä kovin omakohtainen; "Musta toi kuulostaa ihan normaalilta kehitysvaiheelta... eihän kaksivuotiaat kai vielä yleensä..."

autotalliin rakennettu kotikampaamo

lopputulos

O:n ekat treenit

pelipaita #3 ja kirkkaan keltaiset Pumat jalassa. Musta oli huikeeta että kaks nuorta miestä piti hanskassaan tätä viidentoista kolmevuotiaan laumaa... nostan hattua valmentajakaksikolle

seläntakana oli M:n treenit

päivän investointi oli fillarikypärät koko perheelle... huikeinta on se et O:n kypärä mahtuu oikein hyvin mulle...


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän