Siirry pääsisältöön

nuorallatanssi

Mun hiuksethan on aivan ylettömän mielenkiintoiset kaikkien mielestä? Eikö? Oikeesti mä en edes itse jaksa olla kovin kiinnostunut näistä haituvista. Edellisen kerran kävin kampaajalla aatonaattona - siis joulu - ja oli pakko mennä lähinnä siks et näyttäis edes melkein ihmiseltä ennen töiden alkamista, tai siis enhän mä sit taas edes ehdi kampaajalle... Näinpä L hoiti lauman jalkapallotreeneihin mun vaihtaessa kuulumisia syksyisen kurssikaverin kanssa.

Yllättäin siinä tuolissaistuessani löysin taas kerran itseni vanhemmuuden ristiaallokosta, siitä tilanteesta missä sille toiselle vanhemmalle pitää vastailla taiten. "Mä oon viimeaikoina huomannut että meidän C tekee aina - ei tee koskaan - on aina - ei ole... Miltä se kuulostaa susta?" Kysyjä tietää että meillä on kaksi erityislasta. Se tietää että se kolmaskin, meidän tavis, on viettänyt pari vuotta fysioterapiassa, puheterapiassa, toimintaterapiassa... jos siis vastaan että joo, näin meilläkin on aina ollut tai että K tekee niin tai M on myös tekemättä, herää siinä toisessa vanhemmassa välittömästi huoli. Koska vilpittömästi uskon sen C:n olevan ihan normaalisti kehittyvä kaksivuotias yritän siis taiteilla ja vastata niin etten aiheuta kysyjässä turhaa huolta. Vastaus on siis väistämättä jotenkin ympäripyöreä, eikä missään nimessä kovin omakohtainen; "Musta toi kuulostaa ihan normaalilta kehitysvaiheelta... eihän kaksivuotiaat kai vielä yleensä..."

autotalliin rakennettu kotikampaamo

lopputulos

O:n ekat treenit

pelipaita #3 ja kirkkaan keltaiset Pumat jalassa. Musta oli huikeeta että kaks nuorta miestä piti hanskassaan tätä viidentoista kolmevuotiaan laumaa... nostan hattua valmentajakaksikolle

seläntakana oli M:n treenit

päivän investointi oli fillarikypärät koko perheelle... huikeinta on se et O:n kypärä mahtuu oikein hyvin mulle...


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää