keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

aika monen huokauksen päivä

Kun on muutaman päivän maannut lapsen kanssa sohvalla, pitänyt sitä sylissä ja yön pimeydessä päästänyt itsensä yhdeksi viiltäväksi hetkeksi sen pienen valkoisen arkun luo, sitä jotenkin olettaa että elämä olis sen jälkeen seesteisempää, oma pinna pidempi ja kyky sietää sitä omaa arkeaan parempi – edes hetken. Ei ole.

kuva Yhteisvastuu 2014

Se oli kipee, niin kipee etten ole vähään aikaan nähnyt lasta niin sairaana. Mun villikko ei juossut, kiipeillyt, riehunut, räpättänyt... se makasi sohvassa ja aina välillä mun kainalosta kuului; ”mom, I love you.” Eilen illalla se voi jo selkeesti paremmin. Olihan sillä edelleen kuumetta ja kävelymatka olkkarista keittiöön sai sen yskimään niin että ajattelin sen oksentavan, mutta pilke oli takaisin ja olohuoneesta kuului taas nauru. Tajusin että sehän nauraa aina, iloinen lapsi. Mun iloinen lapsi ei ollut nauranut moneen päivään.

Tänä aamuna se oli täynnä virtaa. Akut oli ladattu hyvin muutaman päivän levolla ja se lähinnä hyppi tasajalkaa sohvassa. Se ei malttanut syödä, tai siis se ei voinut syödä koska se ei kertakaikkiaan voinut pysyä aloillaan. M makas olkkarin lattialla ja sillä oli huono aamu... ”En halua lähteä papan kanssa terapiaan, haluan että sä viet” – Ei rakas, pappa vie, K ei vielä voi niin hyvin että vois lähteä sinne odottamaan... ”Mäkin oon kipee. Mulla on kylmä.” – Pue nyt vaan päälle. -”En pue. En varmasti pue.” – Pue nyt kuitenkin, muuten joudut lähtemään yöpaidassa. -”Mä en näe näillä silmälaseilla mitään” – Oota kun mä pesen ne. -”Ei se mitään auta. Mua pelottaa mennä terapiaan.” – Höpöhöpö.

Istun juomaan aamukahvia ja Kummitäti K soittaa kertoakseen että heillä on taas täitä. Mä huomaan ajattelevani että miten on mahdollista että ne onnistuu aina poimimaan täit joka paikasta. Tää on nyt ainakin kolmas kerta kun saan tän saman puhelun viikkoa sen jälkeen kun ne on olleet meillä. Kaivan siinä puhuessani täikamman ja teepuuöljyn kaapista. Komennan ekan jannun pöydän ääreen, otan tulostimesta arkin paperia ja ryhdyn kampaamaan. O vastustelee ensin, mutta muuttuu huomattavasti yhteistyökykyisemmäksi kun kerron etsiväni eläimiä sen päästä. Mitään ei onneksi löydy. Silti käyn heittämässä tyynyliinat pesukoneeseen ja hiusharjat tiskariin. Loppupäivän kärsin kutisevasta päänahasta ja tunteesta että joku kävelee mun päässä. Kiitos. Huokaan.



L soittaa mulle matkalta että meidän kevätloma rantaan, lomataloon pitää peruuttaa tai siirtää. Sen on pakko lähteä Nevadaan sillä viikolla. Ehdotan että siirretään ja lähdetään aiemmin, mutta sekään ei kuulemma käy, täytyy mennä myöhemmin. Muistutan L:llää että toivonmukaan mä aloitan kohta työt enkä lähde enää yhtään mihinkään vähään aikaan. Samaan hengenvetoon kehotan sitä miettimään sen tyttären reaktiota siihen ettei me lähdetäkään sille matkalle johon on jo jokunen viikko valmistauduttu. L:n puhelimesta loppuu akku... Musta on kohtuutonta että mies joka ei matkusta työkseen, se on edellisen kerran ollut työmatkalla toukokuussa 2008, joutuu lähtemään Nevadaan just silloin kun kouluilla on kevätlomaviikko. Musta on kohtuutonta että se joutuu lähtemään Nevadaan. Se on konsultti. Konsultit ei matkusta. Epää. Se soittaa mulle kun on päässyt aamun liikennekaaoksesta toimistolle ja sanoo siirtäneensä meidän reissun, maaliskuun puoliväliin... Ai, täytyy ruveta siis järjestämään, me lähdetään yhdentoista päivän päästä... pääasia että lähdetään.
 
Käyn poikien kanssa mun verikokeessa. Matkan sinne ne mätkii toisiaan turpaan ja syyttää kovaäänisesti toisiaan. Tarjoilen niille vaihtoehdoksi kävelyä auton rinnalla ja pyydän että molemmat pitää kätensä autoisuimen rajan sisäpuolella. Ennen kun me noustaan autosta kerron K:lle että oletusarvoisesti tällä käynnillä ei juosta, ei huudeta, käytetään silmiä katsomiseen. Se juoksee ja kiljuu ja räpeltää kaiken mihin ylettää. Autossa tajuan unohtaneeni M:n lounaan kotiin ja me pysähdytään kauppaan. Me käydään taas läpi se miten kaupassa käyttäydytään; katsotaan silmillä, ei juosta, pysytään ryhmän mukana... Kolme minuuttia myöhemmin K:lla on kädessään joku protskupirtelö ja laatikollinen sushia. Me palautetaan sen löydöt takaisin hyllyyn ja ilmoitan että se pitää mua kädestä loppuretken. Retuutan perässäni raivoavaa poikaa joka kyynelten seasta ulvoo osaavansa kulkea itse. Se ulvoo ja lupaa ettei enää koske, juokse, karkaa... Mä huokaan ja lasken sataan, pidän sitä kiinni kädestä.

Klinikan aulassa mua odottaa valtava valkoiseen ja vaaleanpunaiseen pukeutunut lisko. Toimintaterapia oli mennyt hyvin ja laseista on selkeästi hyötyä. Ne oli keskittyneet pallon heittämiseen ja kiinniottamiseen, mun lapsista yksikään ei osaa ottaa kiinni palloa. Jostakin syystä jalkapallon pelaaminen sujuu M:lta kuitenkin hyvin.

Me kävellään M:n kanssa autolle ja se jatkaa samaan valittavaan äänensävyyn kuin aamulla; ”Mulla on kaaaaamala nälkä ja hirrvee jano.” – Mulla on sulle autossa lounasta, pysähdytään syömään matkalla kouluun. Kerron unohtaneeni sen lounaan kotiin, mutta ostaneeni uuden tilalle. -”Mä en halua pysähtyä, mä haluan syödä heti, enkä mä halua muuta lounasta kuin sen joka on kotona.” – Vaihtoehdot on syödä se lounas minkä mä ostin tai mennä kouluun syömättä lounasta. Minkä valitset? –”Haluan sen minkä on kotona.” – Sellaista vaihtoehtoa ei nyt ole.

Autossa se keskittyy haastamaan riitaa poikien kanssa hyvällä menestyksellä. Kolmasti pysäytän auton ja informoin kolmikkoa siitä että niitten käytös takapenkillä vaarantaa mun ajamisen ja näin ollen meidän kaikkien neljän hengen. Rauha kestää aina ehkä noin minuutin. Koulunpihalla muhun iskee mun sisäinen kolmevuotias ja nappaan M.n kädestä pois sen autobingon jota ne on ”pelanneet” ja nakkaan sen ikkunasta lepikkoon. Totean niille että nyt niillä on yks riidanaihe vähemmän. M yrittää karata autosta hakemaan peliä, otan sitä kädestä ja talutan ulvovan lapsen koulun edustalle jonoon. Ennen opettajan tuloa me ehditään onneksi sopia, mä löydän aikuisen itsestäni ja peli haetaan takaisin. M menee kouluun.

Autossa kumpikin poika on avannut autoistuimensa. Yhtälailla molemmat tietää ettei autoistuinta saa avata. Sanaakaan sanomatta kiinnitän niitten turvavyöt uudestaan jannujen syytellessä toisiaan. Puolivälissä kotimatkaa takapenkiltä kuuluu anteeksipyyntö; ”Anteeksi, me ei avata näitä enää.” Huokaan taas – niin, ainakaan tänään. Ilahdun nähdessäni paketin etuovella, meidän pyöräkärry on tullut. Käyn hakemassa laatikon sisään ja tajuan ettei sen painoraja riitä. Amazonissa sanottiin 100lbs, tää on 80lbs. Pojat painaa nyt jo päälle 40lbs kumpainenkin. Soittaisin L:lle mutta sen puhelin ei edelleenkään toimi ja niitten virman puhelimet on myös nurin. Kirjoittaisin sähköpostin, mutta selain kaatuu eikä suostu aukeamaan uudestaan. Huokaan taas.




Lopulta saan yhteyden mieheeni, laitan kärryn palautukseen ja yksissätuumin muutetaan suunnitelmaa. Samalla huomaan että mun uus villatakki on jumissa jossakin kivennavalla. Tilaan pojille tilalle tällaiset:



K ilmoittaa olevansa liian sairas kävelemään koulubussille. O haluaa kävellä, K haluaa auton. Sanon et voidaan ottaa rattaat, ne ainoat jäljelläolevat – yhden istuttavat matkikset, M:n vanhat. Nyt O haluaa myös istua rattaissa ja kulkee vierellä ulisten... se on sairas, sen jalkoihin sattuu, se ei jaksa kävellä. Kadun toisella puolella naapuri vilkuttaa ja hymyilee katseessaan ymmärrys. Sen kolmikko menee jossakin kaukana edellä polkupyörin ja juosten.

My hyppelehtii ulos bussista. Se on hetken hyvällä päällä, tosin koulussa ope ei ollutkaan antanut niitten tehdä jotakin mitä ne tekee keskiviikkoisin – aina. Se kysyy miksi meillä on rattaat ja vastaan ettei K vielä tänään kävele vaan istuu rattaissa. Ne leikkii hetken puistossa. K kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan. M suuttuu sille kun se ehti sinne ensin ja ulvoo mulle ettei K anna sen kiivetä ja että sen piti saada mennä ensin. O:lla on kakkahätä ja meidän pitää lähteä kotiin. K istuu rattaissa, O on rauhoittunut ja M keskittyy ulvomiseen... ”Mun jalat on kipeet. En voi kävellä. Käyn tähän makaamaan jos en pääse rattaisiin heti.” – Mä tuun hakemaan sut autolla, jää vaan siihen makaamaan. –”Mut sit joku varastaa mut.” – Ei kukaan varasta sua sata metriä meidän kodista. Jos et pysty kävelemään haen sut kohta autolla. O:n pitää nyt päästä vessaan. M valitsee hiipimisen ulvoen. Välillä se joutuu hyppimään yhdellä jalalla koska sillä on niin kauheet tuskat. Mua helpottaa se että kipu tuntuu vaihtuvan jalasta toiseen, ulina tosin säilyy tasaisena siihen asti että se saa postilaatikosta postit kantoon. 

Matkalla kerron sille että meidän kevätloma on siirtynyt ja saan vastaukseksi; ”Mä en haluu lähteä. Mä haluun mennä kouluun ja mennä vasta sitten kun on kevätloma. Mä en suostu lähtemään. Mä en tykkää siitä talosta. Mä en tykkää yksikerroksisista taloista. Mä haluan kaksi kerrosta. Mä pelkään sitä taloa.” – Jos me lähdetään vasta kevätlomalla pappa ei voi lähteä mukaan. Papan pitää mennä Nevadaan. –”Ai, no mennään sit.”

Kotona M jättää takin ja kengät kylppärin lattialle. Se on kuulemma niin sairas ettei pysty laittamaan niitä kaappiin. Se ontuu jalkojaan vuorotellen. Posti on tuonut sille uudet kevätkengät ja jalkakipuvaiva helpottaa niitä sovitellessa. Se keskittyy hyppimään sohvassa uudet kengät jalassa ja lopulta lähetän sen yläkertaan rauhoittumaan. Huokaan taas.



M leikkii yksikseen junilla ainakin puolisen tuntia. K juoksee ympäri alakertaa kiljuen ja mä huomaan ajattelevani että elämä oli paljon helpompaa kun se oli kipeenä.





10 kommenttia:

  1. *huh*
    hiki tulee pelkästä teidän päivänne ajattelemisesta. Mä alan ymmärtää paremmin kuin hyvin se kuvissa silloin tällöin vilahtelevan viinilasin ;) (mullakin alkoi käsi haparoida lasia tätä lukiessa...)

    VastaaPoista
  2. Huh, hiki tuli mullakin! Tosi kätevän näköiset nuo pyöräjutut, meillekkin vois olla tuollaiset ensi kesäks kova sana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kumpikaan pojista ei osaa ajaa edes kolmipyöräistä, saati kaksipyöräisiä vastineita - potkupyörä tai pyörä appareilla... näillä lähdetään siis.

      Poista
  3. Mä pidän viinilasia ilmeisesti niin normaalina, etten ole ede huomannut. Mutta kyllä, sun päivien jälkeen söisin karkkia ja joisin viinia. palkintona. On sun päivissä tapahtumia. Mä muistan että mullakin aikanaan oli, mutta selvästi sen unohtaa, koska nyt siihen palaaminen karmis :D Ja silti, ihanaahan se on (no ei V..TU ole ei ) ja kuten itsekin sanoit, kuvissa se näyttää kivalta.
    Mä rakastan sun tapaa kirjoittaa sillai "epätunteella" noita juttuja. Sä vaan selostat tarkasti, ilman kiroilua :D

    Jk. mäkin rakastan kipeitä lapsia, meillä ei montaa kertaa ole niin kipeänä kyllä oltu, että rauhallisia olisivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvemmin meilläkään ollaan niin sairaina et vauhti hiipuis... M kai kahteen otteeseen, K nyt ekaa kertaa.

      Poista
  4. Ai että tää oli hyvä. Just tällasia pitää kirjottaa itelleen (siks, että sitä ei sit jälkikäteen välttämättä tajua, että mikä siinä "muka" oli niin...sitä) ja muille (jotka ei tajuu kuitenkaan, paitsi ne jotka tajuu).

    Mut oli kyllä aika tutunoloinen meininki.

    VastaaPoista
  5. Oh, ei oo helppoa. Vaaditaan todella hermoja että jaksaa tuota (joka päivä?). Kiitos kirjoituksesta.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.