Siirry pääsisältöön

ihan itse!

Viikon kouluaikatauluun harjoittelu on selvästi tehnyt tehtävänsä ainakin mun osalta kun herään 6:15 aamunhämärään. Käytän Koiran pikaulkona ja keitän itselleni aamun ekan kahvikupillisen. Istun tähän omalle paikalleni ja Koira hakee paikan sylistä.

Käyn läpi eilen illalla vanhempainillasta saatuja papereita. Lukujärjestystä vilkuillessani opin että lounasvälitunti on itse asiassa tunnin mittainen, ensin syödään ja sit leikitään. Koululiikuntaa on näköjään kahdesti viikossa, samoin kuin musiikkia. Edessä on seuraava pino kaavakkeita, tällä kertaa opettajaa varten. Mietin erityisopen sanoja eiliseltä illalla, sitä miten ihanaa on että on vanhempia jotka tukee lapsen koulua ja kouluntyötä, tukee oppimista, kouluun sopeutumista  ja osallistuu oman lapsensa asioihin. Vaikka tiedän vastauksen en voi olla miettimättä että onko tosiaan muunkinlaisia vanhempia? Onhan niitä.

siellä me istuttiin illalla, vanhemmat lasten pulpeteissa



K ilmestyy alakertaan, tuuppaa Koiran pois mun sylistä ja asettuu itse Koiran paikalle. Se kysyy voidaanko katsoa netistä batmankuvia. Sit se kysyy saako se laittaa itse itselleen aamiaista. Annan luvan ja jannu hakee ruokakomerosta keksilevitteen – joo ei ehkä se kaikkein terveellisin vaihtoehto – ja ottaa keittiöntasolta paketin täysjyväleipää. Annan sille leikkuulaudan ja se hakee laatikosta veitsen. Kaadan vielä lasiin maitoa ja jään sivusta tarkkailemaan tätä tapahtumaa. Mun lapsi. Se joka ei vielä keväällä osannut oikeastaan mitään muuta kuin juosta, kiertää itse purkin kannen auki, ottaa kaksi palaa leipää ja levittää veitsellä leiville keksitahnaa. Kuin kokenutkin tekijä se liimaa leiväpalaset vastakkain ja syö. Sit se tekee itselleen toisen samanlaisen mun seuratessa tilannetta koneen ääreltä. Sydän pakahtuu suuresta rakkaudesta ja ylpeydestä, se osaa, se osaa – ihan itse!




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi