Siirry pääsisältöön

maanantaisia ajatuksia

Keitän itselleni kolmannen kupin kahvia, sen ekan K kaatoi vahingossa olkkarin matolle kun me raksattiin legoilla. Toisen join M:n kanssa jutellessa ja työsähköposteja lukiessani. Kyllä, täällä lähihoitajilla on työsähköposti jota seurataan myös, ja etenkin sen varsinaisen työajan ulkopuolella. Kolmas kupillinen on tarkoitettu mun omaan hetkeen, bloggaamiseen ja ajatuksenvirtaan. Välillä joku pyörähtää sylissä pusuilla.

Eilen kirkossa sanoin sen ystävälle ääneen, sen mitä ajattelin koko viime viikon meidän sairastaessa, sen että pakkolepo kotosalla oli parasta mitä saattoi tapahtua. Teki hyvää pysähtyä, nukkua pitkiä päiväunia sohvalla, leikkiä legoilla ja ihan vaan olla. Viisi päivää ilman tavoitteita, ohjelmaa ja yleistä sähläämistä. Viime viikon aikana tajusin myös että aloitettuani työt olen kaiken vapaa-ajan yrittänyt epätoivoisesti ylisuorittaa vapaa-aikaa. Me ollaan juostu ja menty ja oltu rannalla ja puistossa ja museoissa ja eläintarhoissa ja... aina on pitänyt tehdä, kun kerran voi. Pitää tavata ihmisiä, käydä kylässä, järjestää kutsuja, olla sosiaalinen. Me ollaan rakennettu piha, maalattu kotia, tehty, tehty, tehty, tehty - ihan liikaa. Mä olen vapaapäivänä itkenyt tulevien työpäivien uupumusta ja työpäivinä odottanut kauhunsekaisesti vapaa-ajan kiirettä.

pitkästä aikaa isossa kirkossa

me rakennettiin viimeviikolla lasten kanssa "beach resort" M haluaa mennä tänne lomalle ainakin kuudeksi viikoksi

Niinpä mä tänään käytän maanantain keittiön järjestämiseen. Eilen siivosin ruokakomeron ja pesin kaikki liinavaatteet - viisi peittoa, kymmenkunta tyynyä, viisi aluslakanaa, kymmenkunta tyynyliinaa, muutaman pussilakanan ja viisi pyyhettä. Lauantaina siivosin autotallissa kaikki askartelutarvikkeet ja pelit, ja lasten kahden vuoden piirustukset, säästin ne merkittävimmät - M:n ekan kuvan meidän perheestä nelivuotiaana, poikien isänpäiväkortit tältä keväältä, O:n kirjeen mulle - ja ne joissa selkeästi näkyy enemmän lapsen kuin lasta avustaneen aikuisen kädenjälki. Me puhuttiin tästä leiriviikolla, siitä että osa vanhemmista haluaa oikeasti että opettaja auttaa lasta tekemään taideteoksesta aikuisen silmiin hienon. Mä kerroin heittäväni ne opettajien tekemät lumiukot ja auringonkukat suoraan roskikseen. Tänään on vuorossa keittiö. Kaikki saa olla yöpaidoissaan, pelata pelejä, leikkiä ja katsoa telkkaria. Me ei mennä mihinkään eikä tuolta olohuoneesta tunnu kuuluvan vastustelua. Kenelläkään ei ole kiire uimarannalle, puistoon tai kahvilaan. Pukea pitää vasta iltakuudeksi kun naapurit tulee lasilliselle ja pizzalle.

M nautiskelee telkkarinkatsomisesta Eka Vekaran malliin - kuva lauantailta

Selkeästi olen aloittanut hiljaisesti sen vaiheen missä valmistaudutaan tulevaan syksyyn, koulunalkuun ja "uuteen vuoteen". Se on samantyyppinen vaihe kuin ennen synnytystä, se pesäntekovaihe missä kaiken pitää olla valmista ennen lapsen syntymää... en muista että mulla olis kyllä koskaan ollut moista vaihetta raskausaikana. Kolme viikkoa vuoden 2014-2015 alkuun. Mä olen siitä saakka kun M aloitti koulun (2011) ollut se vanhempi joka ei jaksa odottaa lomien loppumista ja koulun alkua. Menisivät jo, onko tän pakko olla näin pitkä? Ensimmäistä kertaa löydän itseni siitä toisesta leiristä, niistä hulluista jotka mielellään ottaisivat vielä kuukauden lisää lomaa. Niistä joiden mielestä loma on liian lyhyt. Eilen myönsin kirkossa toiselle ystävälle että palattuani työelämään olen huomannut että oikeastaan meidän lapset on tosi mukavia, ja että mä tykkään niistä.

lauantaina me istuttiin notskin ääressä pihalla

ja ihailtiin kuutamoa

sunnuntaina hellitettiin kukkaronnyörejä ja ostettiin lähikaupasta leipäjuustoa

vähän tuunattiin meidän takapihan patiota vieraskelpoisemmaksi


ja testattiin grillipizzaa


oli muuten paras pizza ikinä

jälkkäriksi sitä leipäjuustoa ja mansikkahilloa

Kommentit

  1. Pizza näyttää superhyvältä. Meillä mies kävi ostamassa tuota leipäjuustoa Trader Joe'sta ja sai sen pakkauksen ilmaiseksi, koska myyjän mielestä tytöt oli niin söpöjä :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi