nelisen viikkoa myöhemmin

Kuukausi sitten aloitin ahdistuslääkityksen. Vastentahtoisesti menin lääkäriin, esitin asiani ja kävelin ulos reseptin kanssa, tai oikeastaan resepti meni sähköisesti apteekkiin ja mä kävin sen sieltä vaan hakemassa. Oli luovuttajan olo. Kaikesta terapiasta, järkeilystä ja yrittämisestä huolimatta jouduin toteamaan etten pärjää ilman apua. Omaa aivokemiaansa vastaan kun on hankala taistella.

Blogiin sateli palautetta ovista ja ikkunoista, paljon johonkin muuhun kannustavaa. Olis pitänyt yrittää homeopatiaa tai ehkä muuten vaan luomumpaa elämäntapaa. Masennus ja ahdistuslääkkeet kun aiheuttaa vaan hirveitä sivuvaikutuksia ja syövänkin tästä varmasti sais kaupanpäällisiksi. Oli melkein edesvastuutonta puhua omasta päätöksestään, joku tietämätön heikkohan saattais vaikka sortua samaan.  Söin kuitenkin pillerini, itsehän ne halusin ja näinhän me oltiin vanhempina lastenkin kanssa tehty ja nähty lopputulos hyväksi. Oli siellä kannustaviakin kommentteja, niitä jotka näki minut ja meidän perheen ihan tavallisina ihmisinä ja mun päätöksen puhua asiasta rohkeana, muita asian kanssa painivia kannustavana. Ihan tavallisetkin ihmiset voi tarvita lääkitystä ja saada siitä apua ja helpotusta elämäänsä. Olen puhunut lääkityksestäni ihan avoimesti myös ystäville ja tuttaville. Jakanut kokemani nuotiotulilla ja viinilasin äärellä.

Perjantaina kävin taas lääkärissä. Sillä ihan samalla lääkärillä. Lääkäri kysyi ekaks et mitä mulle on tapahtunut? Se sanoi että näytän säteilevältä ja levänneeltä. Sanoin että voin paremmin. Paljon paremmin. Se kysyi että pelkkä pillerikö tän on tehnyt, ja vastasin että kyllä mä olen antanut itseni levätäkin. Se katsoi mua uudestaan ja totes että hemmettisoikoon, ehkä hänenkin pitäis aloittaa kun muutos on näin huomattava. Verenpaine on täydellinen – ei se huono ennenkään ollut – näytän levänneeltä ja onnelliselta. Hymyilen ihan oikeasti enkä vaikuta yhtään niin stressaantuneelta. Mulle se 10mg teki tehtävänsä. Elämänlaatu kasvoi eksponentiaalisesti kun huolehdittavaksi jäi vaan ne ihan oikeat huolet. Surut on edelleen suruja ja ilot iloja. 

täältä