Siirry pääsisältöön

nelisen viikkoa myöhemmin

Kuukausi sitten aloitin ahdistuslääkityksen. Vastentahtoisesti menin lääkäriin, esitin asiani ja kävelin ulos reseptin kanssa, tai oikeastaan resepti meni sähköisesti apteekkiin ja mä kävin sen sieltä vaan hakemassa. Oli luovuttajan olo. Kaikesta terapiasta, järkeilystä ja yrittämisestä huolimatta jouduin toteamaan etten pärjää ilman apua. Omaa aivokemiaansa vastaan kun on hankala taistella.

Blogiin sateli palautetta ovista ja ikkunoista, paljon johonkin muuhun kannustavaa. Olis pitänyt yrittää homeopatiaa tai ehkä muuten vaan luomumpaa elämäntapaa. Masennus ja ahdistuslääkkeet kun aiheuttaa vaan hirveitä sivuvaikutuksia ja syövänkin tästä varmasti sais kaupanpäällisiksi. Oli melkein edesvastuutonta puhua omasta päätöksestään, joku tietämätön heikkohan saattais vaikka sortua samaan.  Söin kuitenkin pillerini, itsehän ne halusin ja näinhän me oltiin vanhempina lastenkin kanssa tehty ja nähty lopputulos hyväksi. Oli siellä kannustaviakin kommentteja, niitä jotka näki minut ja meidän perheen ihan tavallisina ihmisinä ja mun päätöksen puhua asiasta rohkeana, muita asian kanssa painivia kannustavana. Ihan tavallisetkin ihmiset voi tarvita lääkitystä ja saada siitä apua ja helpotusta elämäänsä. Olen puhunut lääkityksestäni ihan avoimesti myös ystäville ja tuttaville. Jakanut kokemani nuotiotulilla ja viinilasin äärellä.


Perjantaina kävin taas lääkärissä. Sillä ihan samalla lääkärillä. Lääkäri kysyi ekaks et mitä mulle on tapahtunut? Se sanoi että näytän säteilevältä ja levänneeltä. Sanoin että voin paremmin. Paljon paremmin. Se kysyi että pelkkä pillerikö tän on tehnyt, ja vastasin että kyllä mä olen antanut itseni levätäkin. Se katsoi mua uudestaan ja totes että hemmettisoikoon, ehkä hänenkin pitäis aloittaa kun muutos on näin huomattava. Verenpaine on täydellinen – ei se huono ennenkään ollut – näytän levänneeltä ja onnelliselta. Hymyilen ihan oikeasti enkä vaikuta yhtään niin stressaantuneelta. Mulle se 10mg teki tehtävänsä. Elämänlaatu kasvoi eksponentiaalisesti kun huolehdittavaksi jäi vaan ne ihan oikeat huolet. Surut on edelleen suruja ja ilot iloja. 

täältä


Kommentit

  1. En voi sanoa tietäväni mitään ahdistuslääkkeistä, mutta hyvä että ovat auttaneet.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa että voit paljon paremmin! Toivottavasti olotila kantaa ja annat itsesi levätä jatkossakin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi