torstai 21. elokuuta 2014

kuolema käy kylässä

Kirurgisella osastolla potilas harvemmin kuolee. Meillä keskitytään korjaamaan, leikkaamaan, parantamaan, ja kun lopulta ollaan siinä tilanteessa ettei paraneminen enää ole mahdollista siirretään potilas saattohoitoon toisaalle. Periaatteessa meillä ei hoideta terminaalivaiheessa olevia potilaita. Siinä missä toisilla osastoilla kuolema saattaa olla arkipäivää, meillä se on poikkeus joka koskettaa jokaista. Meillä ruumispaarit saa aikaan säpinää, kuka, missä, mitä tapahtui... kuolema ei ole hiljainen vaikka se tulisi hiljaa. 


Neljä päivää tein töitä läheisten kanssa, tai siis virallisesti sen potilaan mutta käytännössä jokainen meistä hoitotiiminjäsenistä tiesi että ainoa jäljellä oleva tehtävä oli saattaa läheisiä ja tehdä potilaan viimeisistä päivistä mahdollisimman kivuttomia. Me – hoitohenkilökunta – valmistettiin perhettä saattohoitoon ja saattohoidon puolella tapahtuvaan konsultaatioon ja samalla hellästi siihen ettei potilas tule sinne ehtimään. Aikuinen lapsi kysyi lääkäriltä; "Koska?" Lääkäri vastasi että olis rikas nainen jos osaisi vastata. Jokaisena päivänä töihin palatessani kysyin vieläkö potilas on meillä. Eilenkin hän oli siellä, ei minun potilaanani mutta osastolla. Kun illalla näin ruumispaarit tiesin kysymättä kuka niillä lähtee, kävin halaamassa omaisia ja toivottamassa voimia seuraavaan vaiheeseen. Kysyin miten he jaksavat, pidin aikuista lasta kädestä, surin hetken yhdessä.

www.medicalexpo.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.