Siirry pääsisältöön

lepopäivä

Tänään M sit sairasti ja mä sairastin sen kanssa. Samalla päätin taas kerran yrittää sellaista seesteisen tasaista supervanhemmuutta, sellaista joka ei huuda, ei hermostu, ei syytä, vaan ymmärtää ja piirtelee rajoja rakkaudella. Sellaista äitiyttä joka lähestyy lapsen ylivilkkautta ja keskittymisongelmia varmalla kädellä ja lempeällä ongelmanratkaisulla. Tiedostin kyllä ettei mikään ratkea kerralla. Tiedostin ettei mulla oikeesti ole mitään mahiksia lähestyä meidän elämää tästä näkökulmasta päivittäisellä tasolla. Luin artikkelin ranskalaisesta ADHD:n hoidosta ja toivoin jo jossakin vaiheessa selkäsaunaa kasvatusmetodiksi myös meidän sähköjänikselle. Kompastuin ja kaaduin rähmälleni, liimasin illan päätteksi toisen poikani kasaan laastareilla ja kuiskasin sen korvaan etten hyväksy sitä mitä sen veli tekee sille. En hyväksy. Pyydän anteeksi ja yritän taas paremmin ja enemmän. Yritän ettei sen toisen tarvitsis ottaa vastaan kaikkea sitä mikä sen osaksi näyttää tulleen.

meillä tuoksuu hyvältä


K lähti tutusti kouluun kahdeksan jälkeen. Sen jälkeen kun olin about kolmesataakuustkytkahdeksan kertaa muistuttanut sitä siitä miten puetaan ja kuinka se koulubussi ei oikeesti sitä odota – yhtään. O hiipi alakertaan K:n lähdettyä ja halusi aamaiseksi jotakin mitä mä valitsen muttei sit kuitenkaan yhtään mitään. Lopputulemana se söi aamiaisekseen omasta mielestään ihan väärän jogurtin koska mä kiusallani kätkin ne persikkajogurtit jonnekin jääkaapissa ja pahan makuisen muropatukan jonka se itse kuitenkin valitsi.

Me odotettiin O:n kanssa autossa M:n yrittäessä valita mitkä kengät sen  kannattais laittaa jalkaan yöpaidan kanssa tälle retkelle jonka aikana se ei edes poistuis autosta, ja sit me ajettiin kouluun ja M:n kanssa pois sieltä koulusta – sairastamaan.

Me syötiin M:n kanssa aamiaista. Se söi muroja ja maapähkinävoileivän. Mä söin kaurapuuroa, manteleita ja hedelmiä. Me tehtiin sen kanssa nettitesti ”Mikä kiitospäiväruoka olisit?” Mä oon kurpitsapiiras ja se on kalkkuna. Me pelattiin Kimbleä ja me pelattiin ristinollaa ja me pelattiin candylandiä. Me pelattiin bananagarammia ja taas lisää Kimbleä. Mä kävin suihkussa ja laitoin lounaaksi uuniin pannarin.



M poimi K:n bussista ja me käytiin kotikaupassa ostamassa M:n kouluun omenasosetta – ruoka-apusysteemi pyytää omenasosetta – ja olutta ja persikkajogurttia ja samalla mä ostin parsakaalia ja kukkakaalia ja porkkanoita. Mun kieroutuneet lapset rakastaa sekä vihreitä että lumisia puita (parsakaali ja kukkakaali).

Me ajettiin hakemaan O koulusta ja tultiin kotiin. Me syötiin lounaaksi sitä pannaria ja mä olin se ihana pullantuoksuinen äiti. Me laitettiin kolmeen kulhoon karkkeja elokuvaevääksi ja katsottiin untuvapeiton alla ”yö museossa” samalla mä otin torkut. Väliaikaista skismaa saatiin aikaan K:n syödessä kuin huomaamatta puolet siskonsa karkeista ja siitä että O:n karkit riitti pidempään kuin muitten. M ei tykännyt elokuvasta ja siirtyi alakertaan pelaamaan Kimbleä ihan vaan itsekseen.



Välipalaksi me syötiin popcornia ja K liotti omansa vesilasissaan ja laittoi ne sit takaisin sinne kulhoon. Ne muut ei tykänneet. K juoksi ja riehui ja huusi ja löi kumpaakin. Mä otin sen mun kanssa alakertaan, sivelin sen rauhoittavilla öljyillä ja juoksutin sitä pari kertaa korttelin ympäri. Me kaivettiin autotallista väritysvälineet ja väritettiin kaikki yhdessä. K söi omaan paperiinsa reiän, O:n motoriikka ei riittänyt tehtävään ja M:aa ärsytti kun ne kaksi muuta ei tehneet mitä niitten piti. Mä puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja lopulta häädin jannut yläkertaan tappelemaan. Hyvä äiti olis varmaan ollut puhumatta puhelimessa ja keskittynyt aktivoimaan ja suuntaamaan poikien energiaa jotenkin järkevästi.

valittiin me lattiamallejakin

Pyysin ne takaisin alakertaan ja me pelattiin bingoa sillä lopputuloksella että K sai hillittömän raivarin ja viskeli bingon osaset ilmaan ja O siirtyi vessaan juttelemaan pissa-kakkajuttunsa loppuun. Häädin ne takaisin yläkertaan – paskamutsi – ja M istui koneen ääreen tekemään matematiikan tehtäviä. Tein tehtäviä sen kanssa ja hetkeä aiemmin kotiin tullut L asensi yläkerrassa jotain mediasysteemiä.



Mä laitoin niille ruuaksi paahtopaistia ja lehtipuita ja lumipuita ja pikkuperunoita uunissa. K rakastaa paahtopaistia, O rakastaa puita ja M söi perunat – jokaiselle jotakin. K joutui luovuttamaan kolmanneksen jälkiruuastaan M:lle ks. aiemmat tapahtumat ja siitä kiitollisena se puri O:ta selkään. Itkien se ilmoitti et se oli vahinko L:n kantaessa sitä yläkertaan mun harkitessa vakavasti sitä ranskalaista lähestymistapaa ADHD:en, sitä missä lapsella ei ole tilaa epätoivottuun käyttäytymiseen. Sitä missä lapsi saa tarvittaessa myös remmistä. Tyydyin hengittelemään ja ilmoittamaan sille että juttelen sen kanssa sit kun oon rauhoittunut.




Huomenna M palaa kouluun, torstaina mä palaan töihin – onneksi. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi