Katsoin
telkkarista – tai siis tietokoneen kautta telkkarista – suomalaista sairaalasarjaa
”Syke”. Sairaalasarjoja on muutenkin hulvatonta katsoa kun itse on töissä
sairaalassa. Oli se sitten Syke tai Greyn Anatomia, vilisee sarjat villejä
diagnooseja, mielenkiintoisia käytäntöjä ja kieltämättä esimerkiksi se
ruokatorven korjausleikkaus johon – Grey – lähdettiin liki peräsuolen tasolta
oli aika huvittava, mutta tuleehan se ruokatorvi sitäkin kautta lopulta
vastaan. Jäin koukkuun siihen sykkeeseen huolimatta siitä että anestesiahoitaja
on sattumalta myös traumapolin sairaanhoitaja ja noin muutenkin kaikki tuntuu
olevan melkoisa jokapaikanhöyliä.
Mun mielikuvat
suomalaiseen terveydenhoitoon perustuu anopin kokemuksiin, hamaan menneisyyteen
ja telkkariin. Suokaa siis anteeksi jos oon väärässä. Näitten kolmen
tietolähteen kautta totean että lähestyminen terveydenhoitoon ja potilastyöhön
poikkeaa amerikkalaisesta lähestymistavasta. Lopputulos on epäilemättä sama,
tapa tehdä toinen.
Amerikkalaisessa
terveydenhuollossa mitataan tehokkuuden ja infektiotilastojen lisäksi
asiakastyytyväisyyttä. Minkälainen oli potilaan kokemus? Oliko henkilökunta
ystävällistä? Kohdattiinko potilas ihmisenä? Kuunneltiinko potilasta? Tai siis
kuunneltiinhan sitä, täällä kun ei ketään leikata tai olla leikkaamatta ilman
että asiakas itse on hoitotiimin kanssa samaa mieltä. Potilas on hoitotiimin
päähenkilö, häntä puhutellaan etunimellä ja lääkärin tehtävä on tarjota
potilaalle vaihtoehdot joista potilas sitten valitsee. Se toisen mielipiteen
kysyminen on arkipäivää.
Esimerkki 1. M:aa
odottaessa halusin sektion jos iitä päivästä kun ne kaksi viivaa ilmestyi
tikkuun. Eka lääkäri sanoi et katsotaan. Vaihdoin lääkäriä ja sektiopäätös
kirjattiin papereihin. Loppuraskaudesta lääkäri numero kaksi sit kysyi että
vieläkö me ollaan menossa sektioon? Kyllä. Ei ole pakollista käyntiä pelkopolilla. En joudu miettimään saanko sektion vai en. Mun elämä. Mun vauva. Mun sektio. Riskeistä puoleen tai toiseen keskustellaan asiallisesti.
Esimerkki 2.
Ennen sektiota keskustelen anestesialääkärin kanssa ja se kertoo että sektio
voidaan tehdä epiduraalilla, spinaalilla tai nukutuksessa. Kysyn minkä lääkäri
itse valitsis jos olis mun paikalla. Päädyn spinaaliin.
Esimerkki 3.
Keskustelen hysterektomiasta lääkärin kanssa. Lääkäri antaa mulle kolme
vaihtaria. Vaihtari 1: Yritetään vielä polttaa kohdun pinta ja toivotaan että
tilanne rauhoittuis sillä. Vaihtari 2: Tehdään perinteinen hysterektomia joka
on nopea leikkaus, mutta haava on sektiohaavan mittainen ja josta toipumisaika
on hitaampi mutta toimenpiteeseen pääsee nopeammin. Vaihtari 3: Tehdään
hysterektomia laparoskopisesti. Leikkaus on pitkä, mutta arvet pienemmät ja
toipuminen helpompaa. Valitsen vaihtoehdon kolme.
Asiakastyytyväisyydellä
tuntuu täällä olevan joskus turhankin suuri rooli, silloin kun yhdessä päässä
osastoa on käynnissä elvytystilanne, toisessa päässä sekava potilas yrittää
kirkuen karata lyöden, purren ja potkien kaikkea mikä eteen sattuu ja
kolmannessa potilashuoneessa siivotaan liikuntakyvyttömän infektio potilaan
ripulia sängystä ja potilaasta. Silloin joku haluaa lisää vettä vesikannuunsa.
Silloin jokainen siellä kaaoksessa miettii sen sekunin sadasosan että tää näkyy
meidän asiakastyytyväisyysluvuissa, se että se tyyppi siellä jossakin joutuu
odottamaan vesilasiaan vartin tai kaksi.
Meillä
myötäillään ja tuetaan. Harvemmin sanotaan mitään mikä potilasta ei miellytä,
ainakaan sairaanhoitajatasolla, jos sanotaan pyydetään myöhemmin anteeksi.
Yleensä mennään kulman taakse ja kiroillaan ja sit nauretaan yhdessä tiimin
kanssa. Olen hymysuin ”saatanan huora” ja ”perkeleen narttu”. Väistelen teräviä
kynsiä ja muistutan ettei potilaan käytös ole ”kivaa”. Eilen oli kuitenkin
pakko kysyä. Se lipsahti ja tuli vaan ulos suusta...
Potilas ei halua
auttaa itseään. Hän kieltäytyy liikkumasta, kääntymästä tai yrittämästä.
Potilas laskee alleen vaikka voisi nousta ja istahtaa pytylle. Siivoamiseen
tarvitaan potilasnostin ja kaksi hoitajaa. Makuuhaavat vuotavat verta. Potilas
on sairaalloisen ylipainoinen eikä nyt, kieltäydyttyään fysioterapiasta ja
liikahtamastakaan muutaman viikon ajan enää pysy jaloillaan. Yksikään
jatkohoitopaikka ei vastaanota tämän kokoista potilasta joka on haluton
osallistumaan omaan hoitoonsa. Ehdotan että potilas yrittäis, edes yrittäis
ottaa vähän vastuuta omasta tilanteestaan ja potilas ilmoittaa lähtevänsä sit ”AMA
– against medical advice”. Mun on pakko kysyä; Miten? Vastaus on – En tiedä.
M valmistautuu nielurisaleikkaukseen elokuussa 2013 |
Aiheesta tulikin viime viikolla jäätävän hyvä Jacques Therouxin (tiedostan kirjoittavani todennäköisesti päin persettä) dokkari. Olin vaikuttunut.
VastaaPoistaMulta ei kysytty haluaisinko jotain muuta kuin sektion. En koskaan tavannut anestesialääkäriä (ennen kuin se tuskastuneena kiroili ja huusi, että antakaa pidempiä neuloja, ei tänne selkään muuten spinaali saa). Hoitohenkilökunnan vittuilua ja asennetta ja sen aikaansaami haavoja käyn aika ajoin hoidattamassa terapiassa.
Että tota. Lopputulos ei välttämättä ole sama jos hoidon kohteen fyysinen vaiva hoituu/väistyy mutta psyyke hakataan pahempaan jamaan.
Kiitos ja anteeksi. :D
Mä oon itse jotenkin taipuvainen ajattelemaan että sairaalaolosuhteissa, siellä missä ihmiseltä riistetään käytännössä koko sen yksityisyys olis erityisen tärkeätä keskittyä tulemaan sitä potilaan omaa päätösvaltaa omasta itsestään ja kehostaan. Antaa tukea sille että vaikka me halutaan tietää kaikki ja ollaan läsnä ja häiritään, niin silti potilas on ihminen ja tulee kohdata ihmisenä.
PoistaÄlä pyydä anteeksi, on traumaattista tulla hoidetuksi ilman että kokee tulleensa kuulluksi. Fyysiset haavat kyllä paranee, mutta mieleen jää pahoja arpia.
Btw. Näiden perhanan puhelinperäisten typojen takia en yleensä kommentoi. Argh!
VastaaPoistaKiva kun kommentoit kuitenkin ja typoista viis :)
Poista