sunnuntai 9. marraskuuta 2014

yhdeksän-kolme-viisitoista

Torstaina ilmoitin olevani sairas. No oli mulla selkä kipee ja kuljettelin armaita lapsosiani pillerihumalassa, mutta olisinhan mä siinä samassa relaksaattikännissä ihan varmasti kyennyt tekemään töitä jos olisin vaan tahtonut tarpeeksi. En tahtonut. Halusin viettää illan L:n kanssa, juoda lasin viiniä, jutella sen suomenviikosta, katsoa telkkarista sarjaa ja vaan olla. Eilen joku töissä sanoi soittaneensa ja ilmoittaneensa olevansa sairas vaikei ollutkaan. Sillä oli tunnontuskia. Toinen sanoi siihen että eikö me kaikki tehdä aina joskus niin? Niinpä. Joskus pitää hengähtää vaikkei oliskaan ihan oikeen oikeesti sairas. Maata sohvalla ja nauttia siitä ettei sairaslomalla voi huidella missään.

Perjantaina oli sellainen normipäivä. Talo täynnä, potilaita tuli ja meni, leikkaukseen ja leikkauksesta, yks siirrettiin meille teholta. Ei sen kummempaa, tolkuton kiire ja osa tyypeistä aika vaativia potilaita joko kuntonsa, painonsa tai mielenterveytensä puolesta. Kolme tuoretta leikkauspotilasta mulle, niitä joiden vointia tarkkaillaan vartin välein ja siitä taas seuraa automaattisesti se että ne muut jää väistämättä vähän heitteille muutamaksi tunniksi. Kaks näistä tuoreista oli ns. hyvävointisia eli se tarkkailu oli lähinnä sitä tarkkailua, kolmas taas vaati ihan oikeesti seuraamista verenpaineitten ja sykkeitten heitellessä sinne ja tänne ja happisaturaation aina säännöllisen epäsäännöllisesti laskiessa turhan alas.

Mutta eilinen. Se eilinen. Vuoro alkoi sen teholta siirretyn potilaan sydänpysähdyksellä. Kymmenpäinen tiimi elvyttää ja valmistautuu siirtämään potilasta takaisin teholle mun yrittäessä rauhoitella oven ulkopuolelle häädettyä perhettä. Ne kysyy kuoliko se, ja ainoa mitä voin vastata että ei – ainakaan vielä.  Vuoro jatkoi siitä sitten kulkuaan siten että mun yhdeksästä potilaasta kuusi joko lähti kotiin tai siirrettiin muualle. Kolme potilasta kuulostaa kivalta, mutta jokainen tätä työtä tekevä tietää että se on tyyntä myrskyn edellä. Kuudelta niitä oli kolme, yhdeltätoista kun lähdin kotiin mulla oli viisitoista potilasta.

Periaatteessa kaksitoista raporttia uudesta ihmisestä, joko sisäänkirjauksia tai leikkauspotilaina suoraan heräämöstä tai muilta osastoilta meille siirrettyjä. Käytännössä lähinnä kaaos. Kaksi potilaista ”löysin” sattumalta kävellessäni niitten huoneen ohi; ”ai täälläkin on nyt jo joku...” –tyylisesti. Yksi näistä niin sekavana ettei se tiennyt missä se oli tai miksi, tai mistä se oli tullut. Se ei tiennyt että sillä on diabetes. Se ei tiennyt olevansa sairas vaikka se tiesi että sattuu. Sillä ei ollut aavistustakaan pystyykö se seisomaan vai ei, käyttääkö se yleensä pyörätuolia vai rollaattoria vai ehkä ei mitään. Se ei tiennyt syövänsä kun sitä syötin saati sitten oliko se laskenut alleen vai ei. Sen se tiesi että sillä oli kylmä ja että sitä pelotti. Mä otin sitä kädestä, silitin ja pidin kiinni. En olis ehtinyt, tein sen silti.


Aika näyttää mitä tänään tapahtuu. Koskaan ei oo kahta samanlaista.

Meillä on kaunista. Kuva on yhden mun kolleegan kotikaupungista Indexistä.
Kuvan ottaja on tuntematon, mutta kuva lainattu Amyn FB sivulta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.