Siirry pääsisältöön

yhdeksän-kolme-viisitoista

Torstaina ilmoitin olevani sairas. No oli mulla selkä kipee ja kuljettelin armaita lapsosiani pillerihumalassa, mutta olisinhan mä siinä samassa relaksaattikännissä ihan varmasti kyennyt tekemään töitä jos olisin vaan tahtonut tarpeeksi. En tahtonut. Halusin viettää illan L:n kanssa, juoda lasin viiniä, jutella sen suomenviikosta, katsoa telkkarista sarjaa ja vaan olla. Eilen joku töissä sanoi soittaneensa ja ilmoittaneensa olevansa sairas vaikei ollutkaan. Sillä oli tunnontuskia. Toinen sanoi siihen että eikö me kaikki tehdä aina joskus niin? Niinpä. Joskus pitää hengähtää vaikkei oliskaan ihan oikeen oikeesti sairas. Maata sohvalla ja nauttia siitä ettei sairaslomalla voi huidella missään.

Perjantaina oli sellainen normipäivä. Talo täynnä, potilaita tuli ja meni, leikkaukseen ja leikkauksesta, yks siirrettiin meille teholta. Ei sen kummempaa, tolkuton kiire ja osa tyypeistä aika vaativia potilaita joko kuntonsa, painonsa tai mielenterveytensä puolesta. Kolme tuoretta leikkauspotilasta mulle, niitä joiden vointia tarkkaillaan vartin välein ja siitä taas seuraa automaattisesti se että ne muut jää väistämättä vähän heitteille muutamaksi tunniksi. Kaks näistä tuoreista oli ns. hyvävointisia eli se tarkkailu oli lähinnä sitä tarkkailua, kolmas taas vaati ihan oikeesti seuraamista verenpaineitten ja sykkeitten heitellessä sinne ja tänne ja happisaturaation aina säännöllisen epäsäännöllisesti laskiessa turhan alas.

Mutta eilinen. Se eilinen. Vuoro alkoi sen teholta siirretyn potilaan sydänpysähdyksellä. Kymmenpäinen tiimi elvyttää ja valmistautuu siirtämään potilasta takaisin teholle mun yrittäessä rauhoitella oven ulkopuolelle häädettyä perhettä. Ne kysyy kuoliko se, ja ainoa mitä voin vastata että ei – ainakaan vielä.  Vuoro jatkoi siitä sitten kulkuaan siten että mun yhdeksästä potilaasta kuusi joko lähti kotiin tai siirrettiin muualle. Kolme potilasta kuulostaa kivalta, mutta jokainen tätä työtä tekevä tietää että se on tyyntä myrskyn edellä. Kuudelta niitä oli kolme, yhdeltätoista kun lähdin kotiin mulla oli viisitoista potilasta.

Periaatteessa kaksitoista raporttia uudesta ihmisestä, joko sisäänkirjauksia tai leikkauspotilaina suoraan heräämöstä tai muilta osastoilta meille siirrettyjä. Käytännössä lähinnä kaaos. Kaksi potilaista ”löysin” sattumalta kävellessäni niitten huoneen ohi; ”ai täälläkin on nyt jo joku...” –tyylisesti. Yksi näistä niin sekavana ettei se tiennyt missä se oli tai miksi, tai mistä se oli tullut. Se ei tiennyt että sillä on diabetes. Se ei tiennyt olevansa sairas vaikka se tiesi että sattuu. Sillä ei ollut aavistustakaan pystyykö se seisomaan vai ei, käyttääkö se yleensä pyörätuolia vai rollaattoria vai ehkä ei mitään. Se ei tiennyt syövänsä kun sitä syötin saati sitten oliko se laskenut alleen vai ei. Sen se tiesi että sillä oli kylmä ja että sitä pelotti. Mä otin sitä kädestä, silitin ja pidin kiinni. En olis ehtinyt, tein sen silti.


Aika näyttää mitä tänään tapahtuu. Koskaan ei oo kahta samanlaista.

Meillä on kaunista. Kuva on yhden mun kolleegan kotikaupungista Indexistä.
Kuvan ottaja on tuntematon, mutta kuva lainattu Amyn FB sivulta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän