Siirry pääsisältöön

imu-imu-imuroin

-Mä en siivoa.
-Joo, mäkään en tykkää siivota.
-Ei kun mä en siivoa. L siivoaa.
-Niin joo, meilläkään ei siivota niin usein kuin pitäis.
-Meillä kyllä siivotaan. L siivoaa liikaakin, mut mä en siivoa.
-Siis oikeesti?
-Joo oikeesti, en siivoa.

Siivoaminen ja siitä puhuminen on osa jokapäiväistä keskustelua koulubussipysäkillä. Yksi kuuraa lattioita, toisella käy siivooja, kolmas pesee ikkunat ja neljäs imuroi kahdeksannen kerran tällä viikolla. Joku sanoo et se imuroi aina ruokailun jälkeen ja mä sanon et meillä on Koira aka automaatti-imuri. Yleensä olen hiljaa ja ehkä nyökyttelen.

Mä siivoan silloin kun L tulee Suomesta. Siivoan koska haluun ettei siitä tunnu siltä et sen pitää heti ruveta siivoomaan ja koska en halua et se heti ekaks hakee imurin ja mopin ja ryhtyy kiillottelemaan rosterikoneita.

Edellisen kerran mä olen siivonnut lokakuussa 2012. Valmistelin lapsia tähän koitokseen jo eilen. M sanoi et sen ei tartte koska se on koulussa. Me juotiin aamukahvit, vietiin M koulubussille, tultiin takaisin kotiin ja mä sanon jannuille et legot pitää kerätä sillä aikaa kun mä siivoan keittiön. Tyhjennän tiskikoneen, pesen tiskialtaat, pyyhin tasot. Heitän homeiset ja kuivuneet leivät roskiin.

Sit haen autotallista imurin. Mulla menee vähän aikaa ennen kuin löydän sen, en muista miltä se näyttää. Raahaan sen sisään ja mietin missä siinä on johto. Edellisen imurin johto kun oli kieputettu siihen kahvan varteen. Melkein palaan jo autotalliin etsimään johtoa, ja yritän muistella oisko L ehkä sanonut et imuri on mennyt rikki. Lopulta löydän imurin johdon, se on sellainen hieno ulosvedettävä – eurooppalainen ja laitan johdon seinään.

Nyt ryhdyn etsimään sitä namiskaa josta se imuri saadaan imurointiasentoon. Kokeilen vipua jos toistakin ja onnistun irroittamaan pölysäiliön ja kelaamaan sen johdonkin takaisin sisään. Alhaalla piilossa on harmaa vipu josta lukitus vapautetaan. Enää tarvitsee löytää virtanappi. Koira tuijottaa mua katkerasti – petturi! Mulla ja sillä on samankaltainen pelonsekainen suhde imuriin.

Suoriudun imuroinnista ihan kohtuullisesti. Virtajohto nyt ehkä lähtee seinästä turhan monta kertaa mutta lopulta talo on imuroitu. Seuraava ohjelmanumero on sen säiliön tyhjentäminen. Olen kaukaa viisas ja siirrän imurin autotalliin tätä toimenpidettä varten. Hyvä että siirsin, tyhjennän säiliön vahingossa jaloilleni.

Viimeiseksi silaukseksi haluan mopata keittiön. Etsin moppia ensin autotallista ja sit yläkerrasta. En löydä. Päättelen et L on varmaan keksinyt jonkun uuden systeemisen moppaamisen tilalle ja luovutan.


Seuraavan kerran siivoan ehkä ensi vuonna.


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anna R5. marraskuuta 2014 klo 15.09

    L kuulostaa ihan yhtä siivousfriikiltä kuin minäkin. Kiva että joskus niinkin päin että mies on se joka siivoaa oma-aloitteisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa6. marraskuuta 2014 klo 13.19

      Mä tiedän vain yhden toisen perheen jossa siivouksesta vastaa mies, välillä jopa siihen pisteeseen että siitä jatkuvasta siivoamisesta pitää riidellä.

      Poista
  2. Anonyymi5. marraskuuta 2014 klo 23.32

    Kyllä sun kelpaa! Aspergereillahan on yleisemmin sellainen joko tai -suhde siivoamiseen niinkuin moniin muihinkin asioihin. Jompikumpi ääripää, jotenkin mustavalkoista. Aspergerit on joko siivousfiikkejä tai sitten ne ei jaksa keskittyä siivoukseen ja siksi osalla, varsinkin sinkuilla asseilla, onkin koti kuin kaatopaikka.

    Suurin osa mun tuntemista asseista on tätä kaatopaikkatyyppiä, jokunen on siivousfanaatikko, joka ei kestä , jos kaikki ei ole tip top. Tutuista asseista vain harvalla on puoliso, joka siivoaa ja assi saa keskittyä muuhun, erikoiskiinnostuksen kohteisiinsa esimerkiksi.

    Itse olen assi, joka inhoaa siivousta ja olen keskittymishäiriöinen tylsiin hommiin. Mun mieskin on assi, niinkuin asseilla puoliso keskimääräistä useammin on. Hän se vasta inhoaakin siivousta. uhraudun hammasta purren jonkun verran siivoamaan, mutta VIHAAAN sitä ja kämppä on usein aika sotkuinen, mutta jotenkin me pärjätään kuitenkin. Periaatteessa toki tykkäisin siisteydestä, mutta ei vaan oikein jaksa, ei viitsi, ei pysty keskittymään, ei saa itsestään irti...mitä näitä nyt on.

    Joo, kyllä sun vaan kelpaa Yksis! Ihana, siivousintoinen mies! :)

    T: Assinainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa6. marraskuuta 2014 klo 13.21

      Mustavalkoisiahan me kai perusluonteelta ollaan, elämä opettaa joustamaan mut joo, ihanaa ettei mun tarvitse siivota kun kuitenkin nautin siististä ja hyvin hoidetusta kodista.

      Poista
  3. Anonyymi6. marraskuuta 2014 klo 1.02

    Mahtava mies, kun siivoaa, kuuntelee, hoitaa lapsia, tukee, tuo leivän pöytään... Mikä ihmemies sulla oikein on! Mistä tuommoisia löytää? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa6. marraskuuta 2014 klo 13.22

      Omani poimin parikymmentä vuotta takaperin taksiasemalta ;)

      Poista
  4. Anonyymi6. marraskuuta 2014 klo 1.50

    Oho, kiinnostavaa! Milloin lopetit siivoamisen vai etkö koskaan aloittantkaan? Pitikö sun siivota lapsena kotona tai myöhemmin murkkuna? Siivositko sinkkuna entä silloin, kun olitte L:n kanssa kaksistaan ennen lapsia?

    Minä olen aina inhonnut siivoamista, mutta olen sitä kuitenkin joutunut tekemään. Kiinnostavaa, miten siitä on onnistunut laistamaan ilman, että olisi joutunut asumaan sotkun keskellä. Helppo ratkaisu olisi siivooja, mutta mulla ei ole siihen varaa.

    Kiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa6. marraskuuta 2014 klo 13.25

      Lopetin siivoamisen kun tapasin L:n, tai siis L opetti mua laittamaan vaatteet edes tuolille latiaan sijasta jne. Siivosin sinkkuna toki, mutta pärjäsin ihan jees ilman imuria ;)

      Kasvoin kodissa jossa siivoaminen oli naisten - tai siis mun - tehtävä. Joka perjantai koulun jälkeen käytin tunteja siivoamiseen. kannoin valtavat villamatot pihalle, tamppasin ne, imuroin, moppasin ja pyyhin pölyt. Inhosin jokaista hetkeä. Broidin ei tarvinnut siivota koska miehet ei siivoa. Onneksi L kasvoi kodissa jossa myös miehet siivoaa.

      Poista
    2. Anonyymi6. marraskuuta 2014 klo 13.28

      Hih, eipä ihme, ettei siivoaminen tuollaisen lapsuuden urakoinnin jälkeen enää oikein innosta! Tosi kiva, että miehellä on siivousintoa! :)

      Kiia

      Poista
  5. Anonyymi8. marraskuuta 2014 klo 11.56

    Meilläkin mies hoitaa siivoamisen. Välillä tosin anoppi käy myös siivoamassa, mutta se lähinnä nysvää epäoleellisia juttuja ja pesee ikkunat. Leikilläni aikoinaan latelin "avioehdoksi", että mä en sitten imuroi, ja viikkosiivouksia en oo joutunut tekemään, jos mies on ollut kotona. Lasten kanssa tosin tulee itsekin tartuttua imuriin, kun eteisessä hiekka tunkee varpaiden väliin tai keittiössä lattia hukkuu muruihin. Mutta koko talon oon imuroinut vain silloin, kun siippa oli kuukauden sairaalassa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää