lauantai 1. marraskuuta 2014

suutarin lapset

Mulla on kolme lasta. Ne on ihania. Ne on omalla tavallaan täydellisiä. Ne on keskenään erilaisia. Mä rakastan niitä. Ne on opetaneet mulle paljon musta ja maailmasta ja niistä itsestään. Ne on tärkeitä. Yksi asettuu jonnekin autisminkirjolle. Toisella on ADD tai ADHD, riippuu keneltä kysyy. Kolmannella on ”vaan” kehitysviivästymä. Meidän perheessä se sijoittuu asteikolle ”vaan”.

Perjantaina mä hain sen kolmannen – O:n – koulusta ilmoittamatta varttia ennen koulunpäättymistä ja sen apuopettaja kommentoi erikseen kiten joustava ja joviaali se on. Vastasin ettei sillä taida meidän perheessä juuri olla muita vaihtoehtoja, se on sen osa tässä palapelissä – joustaa ja olla joviaali. Tällä välin K:lla oli autossa menossa täydet kilarit koska se oli niin ylistimuloitunut omista halloweenjuhlistaan ettei se enää pysynyt nahoissaan.

Tänään tulin aamusta alakertaan katsomaan mitä jannut puuhaa. Ne oli syönyt – ihan luvan kanssa – eiliset karkkinsa. Sit K oli päättänyt rakentaa kummitustalon ja leikannut saksilla nahkasohvaan kaksi isoa – useamman sentin mittaista – kummitusviiltoa ja nahkaiseen nojatuoliin samanmoiset. Se oli leikannut omasta Marimekon yöpaidastaan palasia irti ja ojentanut veljelleen sakset ja kehoittanut sitäkin koristelemaan marimekon yöpukunsa. Se oli taas kerran toiminut ennen kuin oli pysähtynyt ajattelemaan. En ollut läsnä. En hyökännyt alakertaan kun kuulin niitten ekat äänet, olis kai pitänyt. Laskin sataan. Laskin kahteen sataan. Laskin kolmeen sataan. Lähetin ne yläkertaan leikkimään ja sanoin et mun tarvitsee nyt koota itseäni ennen kuin sanon yhtään mitään. Sit huusin ja karjuin ja huusin ja karjuin. Vielä iltapäivällä olin kuin perseelle ammuttu karhu ajatellessani meidän entistä sohvakalustoa.





On meillä tapahtunut ennenkin. K on kertaalleen värittänyt sen samaisen sohvan mustalla tussilla. Se on useamman kerran maalannut nukkuvan veljensä naaman milloin milläkin löytämällään kynällä. K on roikkunut suihkussa kuin liaanissa ja saanut sen irti seinästä. K on tyhjentänyt kylpyammeen ämpärillä kylppärin lattaille ja tehnyt junapöydästä uima-altaan.  Se on tyhjentänyt ruokakaapin sisällön keittiön lattialle ja muutaman kerran levittänyt rasvat kylppärin lattialle. Se on hypännyt kerrossängystä ainakin kahdesti... nämä on ne mieleenpainuvimmat, pienempiä kolttosia ja kommelluksia en edes muista.

Kun M tuli kylvystä huomasin että se oli TAAS repinyt kätensä rikki. Se on siirtynyt vähitellen sormenpäistä ja kynsistä kämmeniin ja kämmennistä puuttuu palasia päälimmäisestä ihokerroksesta sieltä täältä. Se ei tiedä miksi se tekee niin. Se vaan tekee. Ajatuksissaan. Ihan samalla tavalla kuin K työntää kaiken, siis kaiken suuhunsa. Se on syönyt kyntensä ja sormenpäänsä. Se syö vaatteensa ja vuodevaatteensa. Se pureskelee legopalikoita, leluja, jopa kenkiään. Se söi M:n luokkakuvan ja nuoleskelee ohimennessään ostoskärryt ja kauppojen tiskit. Suuttuessaan se käyttää kättäpidempää tai hampaita - aina.


Oon huomannut että jokainen kerta kun mä olen siinä hetkessä, siinä tilanteessa jossa mä mietin että mulle jaettiin sittenkin liikaa, enemmän kuin kykenen hallitsemaan. Huomaan miettiväni teitä lukijoita, niitä jotka oman ADHD lapsensa tai autistinsa kanssa pärjää puuhaamalla ja olemalla läsnä. Mä mietin mitä multa puuttuu, miksi mä en pärjää? Miksi en osaa? Miksi en jaksa? Miksi en pysty? Miksi mun ADHD/ADD ei rauhoitu puuhaamaan mun kanssa? Miksi mä en osaa tukea sitä niin että se kykenis siihen? Mietin onko teidän lapset kuitenkin jotenkin helpompia, onko aika kullannut muistot vai olenko vaan totaalisen kyvytön? En kai kuunnellut tarpeeksi tarkkaan didaktiikan, pedagogiikan tai kehityspsykologian luennoilla, vai enkö osaa siirtää niitä ikiaikaisia oppeja käytäntöön? Suutarin lapsillahan ei tunnetusti ole kenkiä. Siitäkö tässä on kyse? 



9 kommenttia:

  1. Ei missään nimessä! Teidän lapset vain on haastavia, kuin heitä onkin kolme omalla tavallaan erityistä. Lämpimiä haleja sinulle yksis, jaksele! Vielä muutama päivä ja saat bäkappia!
    T. Aada

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Eilinen meni hetkellisessä epätoivossa.

      Poista
  2. Mäkin haluan tsempata. Se on toi kokonaisuus, joka on aika iso potti. Plus mä en jättänyt kaksosiani hetkeksikään ilman valvontaa ennen ku ne oli neljä vee. Asuttiin nelikerroksisessa talossa ja jonnekin 2,5 vuoden ikään se oli "helppoa", koska mimmit halus aina olla samassa paikassa ku mäkin. Kun menin kellariin laittamaan pyykkiä, ne tuli mukaan laittamaan sitä. Kun menin yläkertaa vessaan, ne tuli mukaan. Kun juoksin pesemään toisen bebaa sinne samaiseen vessan, toinen tuli mukaan, vaikka se tarkoitti kahden lapsiportin läpi kompurointia. Roudasin lapsia ees taas, ylös alas. Kun ne kasvoi eikä enää olleet roudattavissa mukaan, mä joko houkuttelin ne tulemaan tai hoidin asiani muualla salamannopeasti sinkoillen henki kurkussa.

    Joskus yritin muuta, ja seurauksena oli heti murtunut jalkapöytä, ruokapöydältä putoaminen marmorilaattalattialle ja aivotärähdys, kaatuminen ja tikit takaraivossa, kiipeäminen sohvan selkänojalle ja ikkunan avaaminen + ulos ikkunalaudalle kiipeäminen, se kuuluisa jauhopussin tyhjentäminen pitkin keittiötä, puukko- ja leipäveitsimaailmaan tutustuminen....luovutin.

    Meillä ollaan 8 v. ja edelleenkään en ole ikinä koneella enkä tee mitään ns. omia hommia, kun lapset on kotona/hereillä. Meillä ei edelleenkään voi, enkä mä osaa keskittyä, jos tiedän et puolen sekunnin välein voi tulla joku hätä, huuto tai sattua ihan mitä vaan. Tai vaikka se olis vaan äitiiii toi kiusaaaa niin en silti pysty keskittymään.

    En tiedä olisinko valinnut tän, jos voisin valita toisin. Mä tavallaan ihailen sitä, että lähes kaikki tavisten ja jopa jotkut erkkalasten vanhemmat voivat kotonaan kaikessa rauhassa relata tai tehdä jotain omiaan, vaikka lapset ovat paikalla. Mä en pysty enkä osaa, vaikka haluaisin. Eli tää ei oo mikään syyllistävä, nokittava neuvo nyt sulle - mä vaan kerron, miten meillä asiat on. Koska olen huomannut, että sä saat kaikenlaista tehtyä lasten ollessa valveilla. Niin, ja mä oon sitten vuosikaudet elänyt kauheissa univeloissa, vaikka lapset on nukkuneet jo monta vuotta hyvin (ellei lasketa sitä, että tulevat joka yö viereen), koska mun pitää hoitaa kaikki paperiasiat, omat duunit, bloggaus, yhteydenpito kavereihin, menojen suunnittelu, lippujen varaamiset ja ziljoona muuta iltaisin ja öisin, kun noi nukkuu (nyt tietty 19 tuntia viikossa koulua, mutta toisaalta oon yrittäjä ja se aika uppoaa yleensä töihin, tosin onneks voin ite päättää mitä teen milloinkin).

    Ja sitäkin mietin, että meillä lapset saa kyllä sen mallin, että (naisten) työ on jotain hampaat irvessä yömyöhällä väännettävää pakkopullaa ja toisaalta ne ei lähes koskaan näe mun ns. relaavan. Toki se niiden kanssa puuhailu on välillä jopa relaa, mut siis että tekisin jotain, mistä ihan vaan minä tykkään, ehei....:D

    En todellakaan tiedä, onko tää sen parempi lähestymistapa, mutta vaikeeta tätäkin on muuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohdin, onhan se kerran yrittänyt hypätä ikkunastakin ;) Meidän salaisuus taitaa olla se, siis siinä että otan omaakin tilaa, että meillä ikkunoita ei saa viittä senttiä enempää auki, kaikki teräaseet on periaatteessa lukkojen takana, samoin kuin tulitikut, pesuaineet ja lääkkeet. Meillä on hälytysjärjestelmä eli ulos ei pääse ilman että mä kuulen. Eli me eletään edelleen tätä "Fort Knox" ajanjaksoa missä kaikki potentiaalisesti vaarallinen on yritetty poistaa.

      Jos K:lle antaa tabletin kouraan se pysyy paikallaan ikuisesti. "Vaarallisin" hetki on se luovan vapaan leikin aika, kun niitä villeimpiä ideoita toteutetaan hetkessä. Alakerta on yhtä isoa tilaa, joten niin kauan kun ne on tässä mä näen ja kuulen mitä ne tekee. M on myös mahtava "poliisi" ja se raportoi mulle jos K puuhaa jotakin kyseenalaista.

      Poista
    2. Joo, meillä kun ei ollut oma talo, niin ei voitu valita, onko lattia kiveä vai ei tai millaiset ikkunat jne on. Ja kun se oli kalustettu, niin ihmeellisistä paikoista löytyi ihmeellisiä esineitä, kuten puukkoja vielä monen vuoden jälkeenkin, vaikka sitä luuli tsekanneensa kaiken :) Ei jaksettu lähteä babyproofffauslinjalle, koska oli niin paljon sellasta, mihin ei ois voinut vaikuttaa kuitenkaan. Noi ikkunat oli ehkä suurin hasardi mikä siinä talossa oli, kun ne oli ihan sellasta haperoa, vanhaa puuta ja yksinkertaiset lasit - pelkästään tuulenpuuskat rikkoi meidän asumisvuosina siellä monta ikkunaa. Kaipa ois ollut jotain liimattavia turvajuttuja tms. mutta ei päästy ikinä sinne asti :) Ja toisaalta ikkunat piti päivittäin saada selälleen, jotta talossa sai kunnolla tuuletettua.

      Lopputulos: kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niin tai näin, aina väärin päin.

      Poista
  3. Voi ei :( Ihme että pystyit ensin laskemaan ennen kuin karjuit... En tiedä olisko iteltä onnistunu. Sohvista: Jos ette vielä ehtiny tilata uusia niin kun niissä on noi kauniit tummat tikkaukset, niin koittakaapa tikata noi reiät jollain samanvärisellä langalla! Tai sen nahan värisellä langalla. Voi tulla ihan kohtuullisen hienot jopa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea! Päädyin korjaamaan liimalla, katsotaan kauanko se kestää :)

      Poista
  4. Etkös sinä nyt ihan hyvin kuitenkin pärjää! Eihän kukaan muukaan onnistu kaikkea täydellisesti estämään ja kaikelta näitä erityslapsia suojaamaan.

    Yksi asia, joka ainakin itseäni haittaa ja rasittaa on se, että lapseni ovat perineet juuri multa sen ADHD:n ja autisminkirjon piirteitä kans. Ja yhtälössä on siis vaikuttamassa sekä lasten erityispiirteet että omat erityispiirteeni. Meillä autisminkirjon vanhemmilla on usein jo lähtökohtaisesti huonommat hermot ja lyhempi pinna kuin tavisvanhemmilla ja sitten me saadaan helpommin just niitä erityislapsia, kun ollaan itsekin jotenkin erityisiä. Niinpä ei ihme, että kokonaistilanne on haastava.

    No huonohermoisena kiljun lapsilleni ehkä useammin kuin normaalimpi mutsi kiljuisi. Toisaalta vaikka mulla on ADHD-oireita yms ja välillä vaikea keskittyä, niin tsemppaan tosi paljon lasten valvomisen suhteen ja uhraudun. En juurikaan halua ottaa omaa aikaa, kun lapset ovat hereillä tai kukaan muukaan ei valvo heitä. Muuten kuitenkin yleensä sattuisi jotain ikävää. Saan kuitenkin iloa siitä, että yritän parhaani enkä heitä lössiksi koko hommaa ja anna vain mennä miten luonnostaan menisi, jollen olisi niin topakkana. Luonnostaan menisi niin, että jos yrittäisin elää kuten tavislasten äidit, mun lapset ois varmaan jo haudassa tai vähintään vakavasti vammautuneita.

    Jotkut ADHD-lasten vanhemmat eivät vaan jaksa ja antavat lastensa olla jatkuvasti esim tietokoneilla ja tableteilla ja sitten ne lapset tulee vielä levottomimmiksi. Itse yritän olla tarkka siinä, että koneaikaa on vain vähän ja järjestän muuta terveellisempää puuhaa. Se kannattaa, lapset voivat tällöin paremmin.

    Onhan tää erityislasten vanhemmuus ja vielä itsekin aika erityisenä melkoisen haastavaa, mut kyllähän tätä jaksaa ihan rakkaudesta ja onneks voi saada välillä apua ystäviltä tai jopa yhteiskunnan verkostoilta.

    Tsemppiä sun koitoksiin! Olet tosi sinnikäs!

    ADHD - ja autistilasten äitiliini

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Toisaalta ajattelen että koska tunnistan itsessäni niin paljon niitä m.n autistisia piirteitä on mun tavallaan helpompaa tukea ja ymmärtää sen ajattelua ja maailmaa.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.